You are currently browsing the tag archive for the ‘raivaus’ tag.

Työssäni kuulen paljon elämäntarinoita. Osa on surullisia ja traagisia. Yhteistä tarinoille on se, että niitä kerrotaan silloin, kun asiakkaan kanssa raivaamme tilaa hänen kotiinsa. Tavaralla on siis osuutensa tarinoissa. Usein ihmiset sanovat, että he eivät oikeasti ole sellaisia ihmisiä kuin heidän kotinsa antaa ymmärtää. Siksi saattaa olla, että kukaan toinen ihminen ei ole saanut vuosikausiin tulla heidän kotiinsa. Sukulaisia tavataan muualla, ystävyyssuhteet hoidetaan kahviloissa tai ravintoloissa. Tärkeä osa elämää jää toteutumatta, kun kotiin ei yksinkertaisesti voi kutsua ketään. Työkaverit eivät tiedä, millainen kaaos luotettavaksi, ahkeraksi ja huolelliseksi tiedetyn kollegan kotona vallitsee. Lapset ja lapsenlapset eivät ole tervetulleita yllätysvisiitille, jotkut eivät ole tervetulleita ollenkaan. Yhteistä tarinoille on häpeä. Ihmiset häpeävät sitä, miltä heidän kotinsa näyttää. Tämä häpeä kahlitsee ja rajoittaa elämää.

Kun nämä samat ihmiset kertovat enemmän, mistä kaaos juontaa juurensa, en voi kuin ihmetellä. Ihmettelen sitä, että he ovat hengissä ja järjissään. Kaaosta en ihmettele yhtään.

Tavarakasojen seassa nimittäin asuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä, he ovat saattaneet menettää puolisonsa tai lapsensa. On kertomuksia sairaudesta, masennuksesta, uupumuksesta. Niistä saattaa paistaa läpi kiltteys, toisten etujen laittaminen oman edun ja kodin edelle. Olen kuullut lapsuudesta, jossa ei opetettu siivoamaan, vaan palvelusväki huolehti kaikesta. Tai äärimmäisestä köyhyydestä, jonka vuoksi nyt pitää hamstrata. Jokainen tarina on erilainen.

Asiakkailleni olen luvannut, että heidän tarinansa pysyvät minun takanani. Mutta niitä kuultuani olen aina vain kiinnostuneempi ymmärtämään, miksi tavaralla on niin suuri osa elämässämme. Miksi se hallitsee kotejamme jopa niin, että tuntuu siltä, niinkuin sillä olisi oma tahto? Miksi siitä luopuminen on toisille helppoa ja toisille äärimmäisen vaikeaa?

Haluaisitko sinä jakaa oman tarinasi, nimettömänä tai nimen kanssa, kuvilla tai ilman? Voit lähettää tekstisi minulle sähköpostilla maria.laitinen(at)ordinare.fi ja julkaisen sen täällä blogissa haluamallasi tavalla. Wikipediasta löytyy englanninkielinen artikkeli pakonomaisesta hamstauksesta eli hoardingista englanniksi. Sinun tarinasi ei tarvitse liittyä artikkeliin, mutta voit pohtia suhdettasi tavaraan ja siihen, mitä keräät, miksi ja miten hamstraus vaikeuttaa/helpottaa elämääsi. Ja myös miten tähän on tultu, haluatko muuttaa tapojasi ja miten aiot sen tehdä?

Uskon, että mitä enemmän ihmiset jakavat näitä tarinoitaan, sitä enemmän kohtalotovereita löytyy. Kun ei olekaan ainut hamsteri tällä planeetalla, ei tarvitse hävetä enää. Riisutaanko yhdessä häpeä tämän tavara-asian ympäriltä? Kuka haluaa aloittaa?

Heta Ängeslevä kirjoitti jutun, joka löytyi sanomalehdistä koko maassa. Teksti on kaikissa sama, kuvat ja taitto hieman erilainen jokaisessa.

”Ammattilainen auttaa eroon turhasta tavarasta” Turun_Sanomat 24.8.2010

”Eroon turhasta tavarasta” Keskisuomalainen 28.8.2010

”Eroon turhasta tavarasta” Savon_Sanomat 24.8.2010

”Professional Organizer raivaa koteja työkseen” Karjalainen 24.8.2010

”Raivaaja tuli taloon” Kaleva_24.8.2010

Kaisa (nimi keksitty ja tarina kerrottu ehkä hieman muutellen ja hänen luvallaan) soitti minulle. Varasimme päivän. Kaisa kyllä epäili, että tarpeen on Superraivaus. Hän kertoi, että kodissa on kaksi huonetta käyttökelvottomina tavaran vuoksi. Menin Kaisan luokse ja totesin, että hän ei ollut liioitellut. Hänen oma sänkynsä oli ympäröity kamalla ja käynti tyttären huoneeseen oli umpeenmuurautunut. Kaisa kertoi vaikeuksista parisuhteessaan ja että oli masentunut. Masentumisen myötä hän oli menettänyt elämän- ja tavaranhallinnan. Nyt tavaraa oli niin paljon, että oli vaikea olla ja hengittää.

Kaisa antoi minulle vapaat kädet ja varasimme saman tien lisää päiviä. Ensimmäisenä päivänä sain selvitettyä hänen makuuhuoneensa johonkin kuntoon. Kaisan 10-vuotias tytär tuli koulusta ja näki minut työssä. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”En voi mennä omaan huoneeseeni, kun oviaukko on tukossa.” Lupasin auttaa ja raivasin saman tien polun huoneeseen. Onneksi pääsin jo samalla viikolla sinne uudelleen ja sain tyttären huoneeseen isomman tilan. Tytär tuli taas koulusta ja kysyi: ”Tuletko meille niin kauaksi aikaa, että kaikki on siivottu?” Lupasin tulla. Hän kysyi myös, onko kellään muulla ollut näin sotkuista. Sanoin, että kyllä on. Hän pyysi myös, että saisimme huoneen valmiiksi hänen syntymäpäiviinsä mennessä. Lupasin senkin, koska synttärit ovat vasta kuukauden päästä. Sydäntäni särki, kun näin, miten tyttö kärsi tavaramäärästä. Yhdessä mietimme, mitä hän voisi toivoa kavereilta ja isovanhemmilta tavaran sijaan syntymäpäivälahjaksi. Keksimme, että lahjakortti Linnanmäelle voisi olla kiva lahja.

Kahden päivän jälkeen tyttären huone oli kokonaan raivattu, vaatteet pyykissä, pöytä siivottu ja tyttö oli todella iloinen ja helpottunut. Neljän päivän jälkeen kodista on lähtenyt 20 säkillistä vaatteita ja muuta energiajaetta, varmaan 10 säkillistä Fida-kelpoista kirppiskamaa, yksi lipasto, metalliromua ja sekajätettäkin pari säkillistä. Sekä äiti että tytär olivat helpottuneita ja äiti ryhtyi innokkaana siivoamaan ja järjestelemään esilajittelemiani papereita. Hän oli kovin kiitollinen, että oli saanut apua. Hän oli monesti yrittänyt raivata siirtäen tavaraa huoneesta toiseen heittämättä mitään pois. Näin ongelma ei poistunut, vaan imi energiaa koko perheestä.

Kun hän oli valmis vapautumaan tavarasta ja sen antamasta suojamuurista (kuten hän itse asiaa kuvasi), Kaisa sai kotiinsa tilaa ja vapautta. Hän myös ymmärsi, että hänen persoonansa ja itseluottamuksensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi luopua ulkoisesta muurista. Iloitsimme tähän mennessä saavutetusta edistyksestä ja sovimme vielä varaston raivauksesta. Sen jälkeen kaikki on kunnossa ja elämä voi jatkua!

”Hamstraus on outo juttu, 2010-luvulla! Elämme hullussa tavarapaljoudessa ja vielä säilömme, mitä varten? Luulen, että aika paljon siinä on unelmaa: jos mulla olisi kesämökki, sitten kun olen laihtunut, kohta leivon superkakun, ajattelin tehdä terveellisempää ruokaa… Siis ihminen ei hyväksy itseään sellaisena kuin on! Miksi en muka kelpaisi ihan tavis-maijana?” Näin pohdiskeli ystäväni, joka oli heivannut 5 Ikean kassillista (uusi tavaran mittayksikkö :)) kamaa kirpputorille ja kokenut vapautuksen tunteen, jonka kassillisten poistuminen mukanaan tuo.

Mikä saa meidät keräilemään? Onko kyse opistusta tavasta, suomalaiseen alitajuntaan syöpyneestä pula-ajasta? Koskaan ei tiedä, jos vaikka tarvitaan. Pitää varautua pahimman varalle.

Onko kyseessä kiltteys, suomalaisten niin ihana ja rasittava luonteenpiirre? Jos on saanut lahjaksi, ei voi heittää pois, ettei lahjan antajalle tule paha mieli. Vaikka lahjan antaja olisi jo unohtanut antaneensa sen ja se olisi ostettu pakolliseksi vastalahjaksi.

Vai onko ostaminen niin kivaa, että kama on vain ikävä sivutuote? Olen raivannut talouksia, joista löytyy kaupan muovipussissa vaatteita hintalaput yhä paikallaan. Vaate ei ole päässyt henkariin asti, saati käyttöön. Ja kun ostamisesta on muutama vuosi, vaate on jo poissa muodista ja joutuu kirpputorille. Second-handin ostaja saa first-handin tuotteen.

Onko tässä mitään järkeä? En usko, että ihmiset ovat olleet onnellisempia ennen SEN VUOKSI, että heidän omaisuutensa on saattanut mahtua matkalaukkuun. Luulen, että he ovat olleet onnellisia SIITÄ HUOLIMATTA. Miksi me emme ole tyytyväisiä? Siksi, että meillä on liikaa. Luulen minä.

PS. Ystäväni, tavis-maijana sinä olet juuri Sinä, eli riittävän hyvä ja ihana! Kelpaat minulle, kelpaa siis itsellesikin!

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: