Maria: Miten sinusta tuli hamstraaja?

Työssäni kuulen paljon elämäntarinoita. Osa on surullisia ja traagisia. Yhteistä tarinoille on se, että niitä kerrotaan silloin, kun asiakkaan kanssa raivaamme tilaa hänen kotiinsa. Tavaralla on siis osuutensa tarinoissa. Usein ihmiset sanovat, että he eivät oikeasti ole sellaisia ihmisiä kuin heidän kotinsa antaa ymmärtää. Siksi saattaa olla, että kukaan toinen ihminen ei ole saanut vuosikausiin tulla heidän kotiinsa. Sukulaisia tavataan muualla, ystävyyssuhteet hoidetaan kahviloissa tai ravintoloissa. Tärkeä osa elämää jää toteutumatta, kun kotiin ei yksinkertaisesti voi kutsua ketään. Työkaverit eivät tiedä, millainen kaaos luotettavaksi, ahkeraksi ja huolelliseksi tiedetyn kollegan kotona vallitsee. Lapset ja lapsenlapset eivät ole tervetulleita yllätysvisiitille, jotkut eivät ole tervetulleita ollenkaan. Yhteistä tarinoille on häpeä. Ihmiset häpeävät sitä, miltä heidän kotinsa näyttää. Tämä häpeä kahlitsee ja rajoittaa elämää.

Kun nämä samat ihmiset kertovat enemmän, mistä kaaos juontaa juurensa, en voi kuin ihmetellä. Ihmettelen sitä, että he ovat hengissä ja järjissään. Kaaosta en ihmettele yhtään.

Tavarakasojen seassa nimittäin asuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä, he ovat saattaneet menettää puolisonsa tai lapsensa. On kertomuksia sairaudesta, masennuksesta, uupumuksesta. Niistä saattaa paistaa läpi kiltteys, toisten etujen laittaminen oman edun ja kodin edelle. Olen kuullut lapsuudesta, jossa ei opetettu siivoamaan, vaan palvelusväki huolehti kaikesta. Tai äärimmäisestä köyhyydestä, jonka vuoksi nyt pitää hamstrata. Jokainen tarina on erilainen.

Asiakkailleni olen luvannut, että heidän tarinansa pysyvät minun takanani. Mutta niitä kuultuani olen aina vain kiinnostuneempi ymmärtämään, miksi tavaralla on niin suuri osa elämässämme. Miksi se hallitsee kotejamme jopa niin, että tuntuu siltä, niinkuin sillä olisi oma tahto? Miksi siitä luopuminen on toisille helppoa ja toisille äärimmäisen vaikeaa?

Haluaisitko sinä jakaa oman tarinasi, nimettömänä tai nimen kanssa, kuvilla tai ilman? Voit lähettää tekstisi minulle sähköpostilla maria.laitinen(at)ordinare.fi ja julkaisen sen täällä blogissa haluamallasi tavalla. Wikipediasta löytyy englanninkielinen artikkeli pakonomaisesta hamstauksesta eli hoardingista englanniksi. Sinun tarinasi ei tarvitse liittyä artikkeliin, mutta voit pohtia suhdettasi tavaraan ja siihen, mitä keräät, miksi ja miten hamstraus vaikeuttaa/helpottaa elämääsi. Ja myös miten tähän on tultu, haluatko muuttaa tapojasi ja miten aiot sen tehdä?

Uskon, että mitä enemmän ihmiset jakavat näitä tarinoitaan, sitä enemmän kohtalotovereita löytyy. Kun ei olekaan ainut hamsteri tällä planeetalla, ei tarvitse hävetä enää. Riisutaanko yhdessä häpeä tämän tavara-asian ympäriltä? Kuka haluaa aloittaa?

Advertisement

“Miten saisin puolison tajuamaan?” Kyselee Herra P.

Koen olevani etuoikeutettu, kun ihmiset lähettävät minulle tällaisia kysymyksiä. Kiitos, Herra P., kun annoit luvan julkaista tämän blogissani.

Kysymykseni on: miten innostaa ja motivoida hamstraava ja tavaraan takertuva puolisoni luopumaan tavarasta? Syyllistäminen, valittaminen ja marmattaminen ovat käytännössä osoittautuneet huonoiksi keinoiksi. Keskustelunavaukseni ajautuvat yleensä keskinäiseksi kinasteluksi siitä mitä, miten paljon ja millä keinoin tavaraa pitäisi vähentää. Ne syövät käytännössä meiltä molemmilta energiaa, jota lapsiperheessä ei arjen rumban keskellä tunnetusti ole liikaa.

Ongelman ydin on seuraava: koen itse että nimenomaan puolisollani on ihan tajuttoman paljon turhaa tavaraa joista suurinta osaa hän ei koskaan käytä. Häntä ei tavaran runsaus ei selvästikkään samalla tavoin ärsytä, vaikka toki hänkin toisinaan kipuilee sisustuksen ikuista keskeneräisyyttä ja ihan vapaaehtoisesti vastikään karsi sadoista kirjoistaan noin neljäsosan (odottamaan ullakolle sitä kaunista päivää kun on aikaa myydä ne). Itse ahdistun kotimme runsaasta tavaramäärästään tavattomasti, en koe kotiamme kovinkaan viihtyisäksi. Toki minulla itsellänikin on vähennystarpeeni, mutta jos pitäisi antaa jonkinlainen veikkaus henkilökohtaisen tavaran jakosuhteesta puolisoni ja itseni välillä niin sanoisin että se on siinä 7-3 tai 8-2 paikkeilla.

Hyviä tapoja motivoida puolisoani mukaan karsimaan lyhyessä ajassa / kertarysäyksellä kotimme tavarat sekä osoittaa ahdistukseni syy puolisolleni otetaan ilolla vastaan.

Herra P.

Voi voi sentään. Kuulostaa varsin kimurantilta tilanteelta. Enpä lupaa, että viisasten kiveä tässä löydän, mutta voin kertoa muutamia asioita, joita tulee mieleeni.

Jos olet seurannut Himohamstraajat-ohjelmaa (minä olen katsonut vain yhden jakson ;)) siellä näyttää olevan sellainen tilanne, että tavaraa tullaan raivaamaan väkisin ja pakottamalla toinen siihen. Seuraukset eivät ole hyviä. Mielestäni luopumisen vapaaehtoisuus on kaiken lähtökohta. Jos ihminen pakotetaan luopumaan sellaisesta, mikä on hänelle tärkeää, kävellään hänen ylitsee. Raivauksen tuloksetkaan eivät jääne pysyviksi.

Toisaalta taas, parisuhteessa eläminen tällaisen ihmisen kanssa verottaa voimia ja henkistä energiaa. Liika tavara itsessään jo imee energiaa ja kun asiasta tulee vielä riitaa, on elämä varmaan molemmilla osapuolilla hankalaa. Tilanteesta kärsii koko perhe, myös lapset. En usko, että vaimosikaan varsinaisesti nauttii tavaramäärästä. Hän vain tarvitsee sitä johonkin.

Itse kyselen asiakkailtani, mitä tavara heille antaa. Aika usein tavarat antavat turvallisuutta tai oikeammin turvallisuuden tunteen. Tai niihin liittyy ”sukuvelvoitteita” eli suvun tavarat on ”pakko” säästää. Jotkut eivät raaski heittää pois käyttökelpoista ja ehjää tavaraa, vaikka se olisi tarpeetonta. Toisille taas shoppailu antaa mielihyvää, jota pitää kokea kerta toisensa jälkeen. Seuraukset näkyvät jossain eli kotina kasoina ja tilillä miinuksena. Olen myös huomannut ja lukenut, että masennus voi olla syynä tavaran kertymiseen. Masentuneen ihmisen päätöksentekokyky on heikentynyt ja voimat vähissä. Toisilla tavaramäärä on vain optinen harha, joka johtuu huonosti järjestetyistä kaapeista. Näissä tapauksissa kaappien järjestäminen vähentää tasoilla näkyvää tavaraa huomattavasti.

Sen tarkemmin perheenne tilannetta tuntematta, en esitä mitään ratkaisuvaihtoehtoja, vaan pikemminkin kyselisin vähän.

Oletko tarjonnut vaimollesi apua? Häntä voisi ilahduttaa, jos ottaisit asiaksesi laittaa vaikkapa Huutonetiin myyntiin ullakolle viedyt kirjat. Tai jospa tekisitte sen yhdessä? Voisitko ajatella, että auttamalla vaimoasi kirjojen laitossa voisit osoittaa, että välität hänestä ja kodistanne? Voisitko ehdottaa, että jos kirjat eivät mene kaupaksi, ne lahjoitettaisiin johonkin? Kirjoista voi tehdä paketteja esim. kaikki dekkarit yhteen kuvaan päällekäin siten, että selkämyksestä näkyvät nimet. Näin pääsee kerralla eroon useammasta kirjasta. Huutonetissä on oma osasto kirjapaketeille.

Voisitko samalla jutella vaimollesi tunteistasi (että sinua harmittaa, suututtaa ja jopa ehkä hävettää), että kotiinne ei voi kutsua ihmisiä tai kuinka olisit iloinen ja helpottunut, jos tavaraa vähennettäisiin? Olisiko kodissanne huone tai nurkkaus, joka julistettaisiin kamavapaaksi vyöhykkeeksi ja sinä olisit vastuussa sen pysymisestä siistinä?

Nämä ovat hankalia asioita. Toisen yli ei voi kävellä, eikä väkisin muuttaa. Puhumalla avoimesti ja minä-muodossa tavaran aiheuttamista tunteista, voisi olla jotain vaikutusta. Mutta viime kädessä sokeasta ei saa näkevää kuin ihmeellä.

Ja omia tavaroitaanhan voi raivata. Ehkä toinen huomaa, miten mukavaa se on, kun tavara vähenee…

Voimia ja tsemppiä sinulle ja perheellesi!

Maria

PS. Kysymyksestäsi inspiroituneena mietin joululahjaideaa heille, joilla on jo kaikkea – liikaa. Minulta voi ostaa raivauslahjakortin siten, että teen ensin Tupatarkastuksen. Siinä voimme yhdessä lahjanantajan ja -saajan kanssa selvittää, haluaako saaja ottaa lahjakortin vastaan. Jos saaja ei halua tai tarvitse apua, en veloita Tupatarkastuksesta. Mutta olen aika hyvä houkuttelemaan raivauksen aloittamiseen 😉

Maria: Kama-virtahepo, eikä vain olohuoneessa.

Olen työssäni törmännyt siihen, että raivauksen aloittaminen tuntuu olevan vaikeaa, jopa mahdotonta. Mistähän tämä mahtaa johtua?

Onko se sitä, että tavaramäärä imee kaiken energian eli hallitsee kotia sen sijaan että asukkaat hallitsisivat tavaraa? Asukkaat väistelevät tavarakasoja, jotka ovat vallanneet kulkureittejä. Sohva saattaa olla niin täynnä, ettei siellä voi istua. Vieraita ei kehtaa pyytää, koska tavara on asettunut niin taloksi, etteivät vieraat mahdu sisään. Siivoojan palkkaamista harkitaan, mutta kama estää.

Vaikuttaa siltä, että tavarasta on tullut este elämiselle ja sen poisheittäminen on kuitenkin mahdotonta. Onko se vaikeaa siksi, että tavaraan on sijoitettu rahaa? Se on omaisuutta, jolla on (ainakin ollut) rahallista arvoa. Jos heittäää jotain nyt pois, huomenna sitä tarvitaan. Parasta siis olla heittämättä mitään pois.

Olen kuullut raskaita huokauksia, kun olemme aloittaneet raivausta. Mutta huokauksista huolimatta, oikeastaan niiden innoittamana, olen ottanut laatikoita esille ja lempeästi pakottanut asiakkaani katsomaan, mitä laatikko on syönyt. Otamme yhden tavaran kerrallaan ja päätämme, mitä sille tehdään. Vaikuttaa olevan kovin hankalaa päättää, mitä kaikelle sälälle tehdään. Mutta näyttää auttavan, kun vieressä on toinen ihminen. Yhdessä voimme miettiä uutta paikkaa kyseiselle tavaralle, mahdollisuutta kierrättää se tai vain jutella sen tarinasta. On tärkeää, että poisheitettävääkin tavaraa kohdellaan kunnioituksella ja sille on mahdollista sanoa hyvästit. Mutta jos tavoitteena on saada tavarat mahtumaan olemassa oleviin säilytystiloihin, ei ole varaa hempeillä liikaa.

Tavaran poislaittamisen tulee olla vapaaehtoista, molempiin suuntiin. Eli omistaja saa olla vapaa pitämään tai heittämään. Asiakas näyttää virtahevolle, kuka määrää talossa!

Maria: Kaisa, kasaaja

Kaisa (nimi keksitty ja tarina kerrottu ehkä hieman muutellen ja hänen luvallaan) soitti minulle. Varasimme päivän. Kaisa kyllä epäili, että tarpeen on Superraivaus. Hän kertoi, että kodissa on kaksi huonetta käyttökelvottomina tavaran vuoksi. Menin Kaisan luokse ja totesin, että hän ei ollut liioitellut. Hänen oma sänkynsä oli ympäröity kamalla ja käynti tyttären huoneeseen oli umpeenmuurautunut. Kaisa kertoi vaikeuksista parisuhteessaan ja että oli masentunut. Masentumisen myötä hän oli menettänyt elämän- ja tavaranhallinnan. Nyt tavaraa oli niin paljon, että oli vaikea olla ja hengittää.

Kaisa antoi minulle vapaat kädet ja varasimme saman tien lisää päiviä. Ensimmäisenä päivänä sain selvitettyä hänen makuuhuoneensa johonkin kuntoon. Kaisan 10-vuotias tytär tuli koulusta ja näki minut työssä. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”En voi mennä omaan huoneeseeni, kun oviaukko on tukossa.” Lupasin auttaa ja raivasin saman tien polun huoneeseen. Onneksi pääsin jo samalla viikolla sinne uudelleen ja sain tyttären huoneeseen isomman tilan. Tytär tuli taas koulusta ja kysyi: ”Tuletko meille niin kauaksi aikaa, että kaikki on siivottu?” Lupasin tulla. Hän kysyi myös, onko kellään muulla ollut näin sotkuista. Sanoin, että kyllä on. Hän pyysi myös, että saisimme huoneen valmiiksi hänen syntymäpäiviinsä mennessä. Lupasin senkin, koska synttärit ovat vasta kuukauden päästä. Sydäntäni särki, kun näin, miten tyttö kärsi tavaramäärästä. Yhdessä mietimme, mitä hän voisi toivoa kavereilta ja isovanhemmilta tavaran sijaan syntymäpäivälahjaksi. Keksimme, että lahjakortti Linnanmäelle voisi olla kiva lahja.

Kahden päivän jälkeen tyttären huone oli kokonaan raivattu, vaatteet pyykissä, pöytä siivottu ja tyttö oli todella iloinen ja helpottunut. Neljän päivän jälkeen kodista on lähtenyt 20 säkillistä vaatteita ja muuta energiajaetta, varmaan 10 säkillistä Fida-kelpoista kirppiskamaa, yksi lipasto, metalliromua ja sekajätettäkin pari säkillistä. Sekä äiti että tytär olivat helpottuneita ja äiti ryhtyi innokkaana siivoamaan ja järjestelemään esilajittelemiani papereita. Hän oli kovin kiitollinen, että oli saanut apua. Hän oli monesti yrittänyt raivata siirtäen tavaraa huoneesta toiseen heittämättä mitään pois. Näin ongelma ei poistunut, vaan imi energiaa koko perheestä.

Kun hän oli valmis vapautumaan tavarasta ja sen antamasta suojamuurista (kuten hän itse asiaa kuvasi), Kaisa sai kotiinsa tilaa ja vapautta. Hän myös ymmärsi, että hänen persoonansa ja itseluottamuksensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi luopua ulkoisesta muurista. Iloitsimme tähän mennessä saavutetusta edistyksestä ja sovimme vielä varaston raivauksesta. Sen jälkeen kaikki on kunnossa ja elämä voi jatkua!

Maria: Mikä saa meidät keräämään tavaraa?

”Hamstraus on outo juttu, 2010-luvulla! Elämme hullussa tavarapaljoudessa ja vielä säilömme, mitä varten? Luulen, että aika paljon siinä on unelmaa: jos mulla olisi kesämökki, sitten kun olen laihtunut, kohta leivon superkakun, ajattelin tehdä terveellisempää ruokaa… Siis ihminen ei hyväksy itseään sellaisena kuin on! Miksi en muka kelpaisi ihan tavis-maijana?” Näin pohdiskeli ystäväni, joka oli heivannut 5 Ikean kassillista (uusi tavaran mittayksikkö :)) kamaa kirpputorille ja kokenut vapautuksen tunteen, jonka kassillisten poistuminen mukanaan tuo.

Mikä saa meidät keräilemään? Onko kyse opistusta tavasta, suomalaiseen alitajuntaan syöpyneestä pula-ajasta? Koskaan ei tiedä, jos vaikka tarvitaan. Pitää varautua pahimman varalle.

Onko kyseessä kiltteys, suomalaisten niin ihana ja rasittava luonteenpiirre? Jos on saanut lahjaksi, ei voi heittää pois, ettei lahjan antajalle tule paha mieli. Vaikka lahjan antaja olisi jo unohtanut antaneensa sen ja se olisi ostettu pakolliseksi vastalahjaksi.

Vai onko ostaminen niin kivaa, että kama on vain ikävä sivutuote? Olen raivannut talouksia, joista löytyy kaupan muovipussissa vaatteita hintalaput yhä paikallaan. Vaate ei ole päässyt henkariin asti, saati käyttöön. Ja kun ostamisesta on muutama vuosi, vaate on jo poissa muodista ja joutuu kirpputorille. Second-handin ostaja saa first-handin tuotteen.

Onko tässä mitään järkeä? En usko, että ihmiset ovat olleet onnellisempia ennen SEN VUOKSI, että heidän omaisuutensa on saattanut mahtua matkalaukkuun. Luulen, että he ovat olleet onnellisia SIITÄ HUOLIMATTA. Miksi me emme ole tyytyväisiä? Siksi, että meillä on liikaa. Luulen minä.

PS. Ystäväni, tavis-maijana sinä olet juuri Sinä, eli riittävän hyvä ja ihana! Kelpaat minulle, kelpaa siis itsellesikin!