Vaatehamsterista minimalistiksi – osa 2

Viime viikolla pääsitte lukemaan Oma Koti Valkoinen -blogin kirjoittajan Miian haastattelua siitä, kuinka hän kyllästyi kotinsa kaaokseen ja päätti hankkiutua eroon kaikesta turhasta tavarasta. Nyt jatko-osassa Miia kertoo millaista hänen elämänsä on nyt ja kurkistetaan, miltä hänen kotonaan näyttää tällä hetkellä.

 

Kuvat: Miia Salmi 

 

Kauanko järjestämisprosessi  kesti ja mitä hyötyä siitä on sinulle ollut?

Kodin kuntoon saaminen kesti neljä vuotta, jonka aikana hankkiuduin eroon lähes kaikesta turhasta. Olen kulkenut todella pitkän ja hetkittäin erittäin kivisen tien, jotta olen päässyt nykyiseen tilanteeseeni ja siihen etten enää ripustaudu tavaraan. Olen huomannut, että mitä enemmän minulla on varastoitavaa tavaraa, sen enemmän koen niistä huolta. Tavaralla on alitajunnallinen tapa hallita ihmismieltä, on sitten kyse kodista ja sen irtaimistosta, autosta, pyörästä tai harrastusvälineistä. Olen joskus harkinnut muuttavani isompaan kotiin, jotta tavaroille olisi enemmän tilaa, ja siten olisin maksanut asumisesta huomattavasti enemmän. Olen pelännyt että tilanpuutteen vuoksi varastossa säilyttämäni harrastusvälineet varastetaan, tai että vesivahinko pilaa ne. Tätä turhan huolehtimisen kuormaa olen halunnut pienentää ja kurssi oikeaan suuntaan on otettu. Hermoilen jatkossa vain sellaisista tavaroista joita todella tarvitsen arkeani helpottamaan ja kaunistamaan.

 

Moni saattaa ajatella että tavaramäärän vähentäminen ja eteenpäin kierrättäminen tarkoittaa etten osaisi arvostaa sitä mitä minulla on, mutta oikeastaan se on täysin päinvastoin. Arvostan itseäni ja elinympäristöni niin paljon, että olen valmis karsimaan turhat asiat ja tavarat kokonaan pois. Näin annan jäljelle jääville tavaroilleni sellaisen tarkoituksen mihin ne on luotu eli käyttöön.

 

Nykyään Miian vaatteet mahtuvat tähän hyllykköön.

 

Onko uusissa tavoissasi tapahtunut lipsumista?

Lipsumista on tapahtunut vuosien varrella muutamia kertoja. Pahin takapakki koettiin vuoden 2012 alkupuolella, kun sain

idean muuttaa kotini sisustustyylin hotellimaisen tyylikkääksi ja sen seurauksena innostuin ostelemaan sisustustavaraa aivan liikaa. En alussa huomannut yhtäläisyyksiä vanhoihin hamstraamiseen johtaneisiin tapoihini, mutta kodin täyttyessä sisustustavarasta aloin potemaan tavaraähkyä, enkä tuntenut kotiani omakseni. Voimakkaiden epäonnistumisen tunteiden saattelemana myönsin tehneeni vääriä valintoja ja aloin korjaamaan tapahtunutta vahinkoa. Opin myös sen, ettei kaikkea kaunista tarvitse aina omistaa, joskus riittää vähempikin.

 

 

 

Miten rahankäyttösi on muuttunut?

Olen ottanut käyttööni karenssiksi nimeämäni viikon mittaisen harkintajakson, jonka aikana mietin tarkkaan onko uusi ihana tavara todella tarpeen ja ostamisen arvoinen. Suurin osa harkinnan alla olevista tavaroista jää ostamatta ja heräteostoksia tulee tehtyä uuden käytäntöni vuoksi hyvin harvoin. Ostokriteerini ovat myös muuttuneet – nykyisin panostan kotimaisuuteen sekä laatuun. Hinta on arvojärjestyksessään vasta kolmantena, kun aikaisemmin se oli ensimmäinen ja tärkein määritelmä uusien tavaroiden ja vaatteiden ostamiselle. Vaikka joka kuukausi tuleekin hankittua jotakin uutta, pääasiassa sisustukseen liittyvää tavaraa, jää rahaa säästöön enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Minusta on tullut selvästi pihimpi ja käytän rahani järkevämmin, jonka vaikutuksen huomaa erityisesti ruokaostoksista. Käymme ruokamarketissa kauppalistan kanssa viikon välein ja ostamme suuremman satsin ruokatarpeita kerralla, satunnaisia puutteita kuten maitoa haen tarvittaessa lähikaupasta. Ennakkoon suunniteltu viikon mittainen ruokalista säästää aikaa ja rahaa sekä pienentää ruokajätteen määrää. Tavaran karsimisprojektini seurauksena minusta on kasvanut fiksumpi kuluttuja.

 

 Ihmisten varastot ovat usein ääriään myöten täynnä. Ei tämä!

 

Miltä tuntuu nyt?

Mitä vähemmän omistan kiinteää maallista mammonaa, sen vapaammaksi olen kokenut itse elämän. Se sai minut innostumaan minimalistisesta elämäntavasta sekä sisustustyylistä, ja olenkin jatkanut prosessin parissa työstäen useita elämäni eri osa-alueita sekä omia ongelmakohtiani.

Tavaramäärän vähentyessä olen karsinut myös säilytystilaa, sillä kaapeilla on taipumus täyttyä uudelleen. Yksi tärkeimmistä itselleni asetetuista tavoitteistani on ollut, että jokainen omistamani tavara on katseenkestävä ja niitä voi pitää halutessaan esilläkin. Yritänkin välttää tavaran säilyttämistä kaapin kätköissä viimeiseen asti ja mietin jopa keittiövälineiden kohdalla niiden ulkonäköä ja sisustukseen sopivuutta. Monesta tämä saattaa olla hassua, mutta minulle on tärkeää että omistan vain sellaisia tavaroita joita haluan katsella ja käden ulottuvilla ollessaan niitä tulee myös käytettyä. Tämä on arkipäivän estetiikkaa parhaimmillaan!

 

 

Miten jatkossa?

Noudatan yksi sisään ja yksi ulos –taktiikkaa, joka on vähentänyt ostamisen määrää ja pitänyt tavarapaljouden kurissa. Lisäksi käyn kodin kaikki huoneet tarkalla syynillä läpi joka kevät ja syksy, ja kierrätän turhiksi osoittautuneet tavarat ja pieneksi jääneet vaatteet pois nurkista pyörimästä. Näin tavarakasoja ei pääse enää syntymään ja koti säilyy helppohoitoisena.

Olen hyödyntänyt myös nykyteknologiaa ja laajentuvia sähköisiä palveluvalikoimia, jotka ovat tuoneet avun mm. tärkeiden papereiden säilytykseen. Tietokoneelle skannaamisen kautta paperisilppuriin päätyi pankkien tiliotteita, palkkakuitteja, työeläke- ja vakuutuspapereita takuukuitteja ja muita lippulappusia 20-vuoden ajalta, joiden paperiversioita ei tarvinnut säästää. Skannattuja sivuja kertyi yli 1000 ja nyt löydän minkä tahansa dokumentin suoraan koneeltani ilman että joudun pläräämään läpi suurta paperinivaskaa. Tästä on tullut käytännöllinen tapa, jonka ansiosta paperipinkkani pysyy pienenä myös jatkossa.

 

Onko sinun kaapeissasi näin väljää?

 

Onko mahdollista, että palaat takaisin entiseen?

Kotona vallitsee rauhaisa tunnelma, tavarat eivät ole koskaan kadoksissa ja merkittävin parannus on se, että siivoamiseen kuluu viikossa aikaa vain 1-2 tuntia, sisältäen lakanoiden vaihdonkin.  Myös vaatekriisit ovat olleet historiaa jo pitkään ja olen kasvanut sinuiksi itseni kanssa. Entisen kaltaiseen elämäntyyliini en ainakaan vapaaehtoisesti aio palata, sillä koen nykyisen tilanteeni olevan kaikenpuolin parempi. Voin käyttää vapaa-aikani siivoamisen sijaan johonkin mukavaan, se jos mikä on vapauttavaa!

 

 

Miian elämä on kyllä muuttunut huikealla tavalla, eikö totta!

Jos sinä tarvitset apua oman kotisi – ja elämäsi – muuttamisessa tai alkuun pääsemisessä, me autamme mielellämme! Nyt lokakuun aikana varatuista käynneistä saat 10% alennuksen listahinnoistamme koodilla Lokakuu.

 

Advertisement

Vaatehamsterista minimalistiksi – osa 1

En juurikaan seuraa blogeja, mutta eksyttyäni joskus ihastelemaan kuvia kauniista valkoisesta kodista jäin mielenkiinnolla seuraamaan millaisia muutoksia tuossa kodissa tapahtui.

Kuva: Miia Salmi

Nyt pari vuotta myöhemmin minulla oli ilo törmätä blogin kirjoittajaan Miiaan Habitare-messuilla. Juttutuokiomme aikana kävi ilmi, että Miia on tehnyt pitkän matkan ja kokenut valtavan muutoksen vaatehamstraajasta minimalistiksi. Miian tarina oli niin uskomaton, että kysyimme saisimmeko haastatella häntä Tavararemontin blogiin.

Miia Salmi kirjoittaa siis CASA Blogit -sisustusblogiportaalissa oman kodin sisustukseen painottuvaa blogia Oma Koti Valkoinen. Skandinaaviseen designiin ja suomalaisiin sisustusbrändeihin keskittyvässä blogissa sisustetaan 80m2 kokoista kerrostalokolmiota, suositaan valkoista väriä ja inspiroidutaan minimalismista sekä käytännöllisestä arkiestetiikasta. Minimalistisesti sisustetusta kodistaan tunnettu Miia aloitti tavaran karsimisprojektin 6 vuotta sitten, ja istahdin hetkeksi hänen seuraansa juttelemaan aiheesta.

 

Millainen oli lähtötilanne? Mikä oli viimeinen pisara joka sysäsi projektin käyntiin?

Elettiin vuotta 2008 ja kahden aikuisen jakama yhteinen koti oli tavarakaaoksen vallassa. Kaapit olivat ääriään myöten täynnä, vaatteita lojui myttyinä lattioilla ja tavarat olivat hukassa. Työskentelin tuolloin muodin parissa ja muotialan ja trendien seuraaminen oli riistäytynyt käsistä usein tapahtuvina laukku-, kenkä-, asuste-, sekä vaatehankintoina. Kodin siivoaminen oli muuttunut viikonlopun mittaiseksi kaksipäiväiseksi raivausoperaatioksi, johon ryhtyminen oli työn ja tuskan takana. Emme viihtyneet kotona, välttelimme kaappien availua, ja lopulta tilanne kulminoitui siihen, että myöhästyin töistä hukuksissa olleiden avaimien vuoksi. Pieni sisäinen raivo alkoi nostamaan päätään ja eräänä syksyisenä aamuna tein päätöksen, että kaaoksen keskellä eläminen saa loppua…

Tässä raivausta on jo tapahtunut, ”aallonpohjasta” ei edes ole olemassa kuvamateriaalia. Kuva: Miia Salmi

Mistä aloitit?

Turhautumisen aiheuttaman kiukun vallassa tyhjensin vaatekaappien sisällöt lattialle, nappasin jätesäkin käteeni ja viskasin kaikki vääränkokoiset, väärän väriset, risat ja epäsopivat vaatteet sekä tavarat säkkiin. Yli puolet vaatteistani lähti sen sileän tien, enkä ole kertaakaan kaivannut eteenpäin pistettyjä vaatekappaleitani takaisin. Alkusysäys oli kuin napanuoran katkaisu – kerrasta poikki, ja tästä alkoi vuosien mittainen matkani kohti järjestelmällisyyttä ja hallittua arkea.

Näetkö syitä, mitkä johtivat tavarapaljouteen?

Tavarat ja niiden ostaminen olivat itselleni useamman kerran viikossa tapahtuva hemmotteluhetki. Jotakin pientä piti tekosyiden varjolla aina ostaa, eikä kaupasta voinut koskaan poistua tyhjin käsin, sehän olisi ollut hukkaan heitettyä aikaa. Mitään kallista en raaskinut kuitenkaan hankkia, vaan keskityin ostamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla. Kuvittelin että määrä korvaa laadun ja kolme edullista takkia on parempi investointi kuin yksi arvokkaampi. Kaikkea piti olla paljon, ja perustelin sen itselleni sillä että elämässä pitää olla vaihtoehtoja. Saatoin haaveilla upeasta 200 euron hintaisesta mekosta kuukauden päivät, mutta päätyä hankkimaan kaksi parinkympin ”melkein yhtä upeaa” –mekkoa sen sijaan. Tästä kuitenkin seurasi ikävä kierre; en ollut täysin tyytyväinen mekkoihini, joten ostin uusia edullisia ja muka parempia vaihtoehtoja, kunnes olin kuluttanut saman verran rahaa kuin alkuperäisen upean mekon ostoon olisi mennyt. Hinta ei aina korreloi laadun kanssa, mutta halvalla saa harvoin hyvää, tämä minun piti oppia kantapään kautta.

Nyt 6 vuotta myöhemmin ajattelen asioista täysin toisin – mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen huonoa.

Mikä oli vaikeinta?

Tavaroiden säästämiseen löytyi aina tuhat ja yksi syytä, se teki karsimisesta välillä erittäin haasteellista, eikä turhautumiselta ja kyyneliltä vältytty. Ulkoisia tekijöitä, kuten säilytystilanpuutetta, oli helpompi pitää syyllisenä sotkuun ja epäjärjestykseen, kuin kohdata omat heikkoutensa silmästä silmään ja opetella henkistä irtautumista tavarasta. Raivaamista vaikeutti myös se, etten raaskinut heittää roskikseen mitään korjaus- tai kierrätyskelpoista, ja kierrätystavaran kysyntä oli tuohon aikaan lähes olematonta. Aktiivisia nettikirpputoreja oli vain muutamia ja hyväntekeväisyyskeräykset keskittyivät pääasiassa joulunalusaikaan. Tämä hidasti tavaran kierrätysprosessia, ja varastoon sekä työhuoneena käytettyyn makuuhuoneeseemme alkoi kertyä tavaravuoria. Huomasin ahdistuvani turhan tavaran säilyttämisestä ja lopulta häpeää tuntien pyysin siskoltani apua niiden eteenpäin toimittamiselle. Vaatteet sekä kengät kannoimme yhteistuumin UFF:lle, kodin tavarat sekä pienet kalusteet Helsingin Työ & Toiminta ry:n työpajalle ja kirjat sekä cd-levyt lahjoitin kirjastoihin sekä divareihin.

Vaikeaa oli myös vähentää uuden ostamista, sillä vanhat tavat olivat pinttyneet pahasti kiinni. Itsensä hillitseminen kaupoilla käydessä oli haastavaa mutta myös palkitsevaa. Uusien vaatteiden ja tavaroiden ostaminen oli pitkään aiheuttanut koukuttavan euforisen hyvänolontunteen, joka kuitenkin muutamassa päivässä vaihtui epämääräiseksi pettymykseksi ja harmistukseksi. Ostamatta jättäminen saa aikaan saman efektin, mutta käänteisessä järjestyksessä – aluksi harmittaa kun ihana tavara jääkin kauppaan, mutta lopulta päällimmäisenä tunteena on ilo siitä ettei sortunut ostamaan mitään turhaa.

Kolmas ongelmakohtani oli lahjaksi saamani tavarat. Monet ajattelevat että lahjoista ei koskaan saa luopua ja on epäasiallista ja loukkaavaa toimintaa jos niin tekee. Itse olin aikaisemmin samaa mieltä ja siitä syystä varastoin lahjaksi saamiani tavaroita kellarivaraston uumeniin, jotta en pahoita kenenkään mieltä. Varastokopista tuli hylättyjen tavaroiden hautausmaa ja lopulta tulin siihen tulokseen, ettei sekään palvele lahjanantajan alkuperäistä kaunista ajatusta lahjan tarpeellisuudesta, ja pistin ne surutta kierrätykseen. Tavaramäärän pienentyessä olen alkanut suosimaan tavaralahjojen sijasta elämyslahjoja, kuten ravintolailtoja, yhteistä aikaa sekä elokuvissa käyntiä. Näin ehkäisen lahjaongelman syntymisen ja sen eteenpäin kierrättämisen.

Mikä oli helppoa?

Noin vuosi aloittamiseni jälkeen, huomasin ensimmäisen suuremman muutoksen itsessäni. Aloin viihtymään enemmän kotona ja tavaroiden läpikäymisestä ja karsimisesta oli tullut tapa. Myös ystäväpiirini innostui raivaamaan omia nurkkiaan ja ensimmäistä kertaa minulla oli ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa sain jakaa tunteitani ja ajatuksiani tavarakaaoksen aiheuttamasta ahdistuksesta. Mietimme yhdessä erilaisia kierrätyskeinoja ja jaoimme arkisia vinkkejä kodin siisteyden ja järjestyksen ylläpitoon. Positiiviseen kierteeseen pääseminen ja vertaistuen saaminen teki kaikesta paljon helpompaa ja mukavampaa.

Miten mies/perhe suhtautui asiaan?

Mieheni oli lähes yhtä turhautunut kotimme kaaokseen ja hän oli tyytyväinen nähdessään pieniäkin tuloksia. Siivoaminen helpottui, tavarat alkoivat löytyä niille varatuilta paikoilta ja kodin toiminnallisuus parani. Hän innostui itsekin käymään läpi tavaroitaan ja vaikka hänen tilanteensa olikin parempi, sai hänkin iloa pienentyvästä tavarakuormasta. Muutamia yhteenottoja kävimme läpi tavaroiden tärkeyden suhteen, mutta löysimme yhteisen sävelen ja molemmille sopivan kompromissin niiden osalta.

Millaisia tunnesiteitä sinulla oli tavaroihin?

Ensimmäisen raivausoperaationi jälkeen alkoi todellinen tulikoe, sillä jäljelle jääneiden vaatteiden ja tavaroiden joukossa oli lukuisia turhia, mutta tärkeitä tuotteita.  Olin sitkumutku-ihminen ja odotin tuohon aikaan parempaa huomista, kivempaa päivää ja loistavampaa hetkeä. Ensimmäisestä karsintakierroksestani selviytyi mm. ikivanhoja hajuvesiä, joista en halunnut luopua sen vuoksi että niissä oli niin kaunis pullo. Myös 8-vuotta vanhoja ”sitku olen 5 kiloa kevyempi”-vaatteita säästin kaksi kassillista, odottamaan päivää jota ei ole tullut vieläkään. Joitakin vaatteita ja meikkejä säästin vain sen vuoksi, että ne olivat olleet hinnaltaan arvokkaita. Muistan säästäneeni tyhjän puuterirasiankin, ihan vain siksi koska se oli niin nätti…

Vein varastoon säilöön muutamia kassillisia vaatteita ja tavaroita, joista en raaskinut suoraan luopua. Puoli vuotta myöhemmin kävin nekin läpi, enkä säästänyt niistä mitään. Varasto toimi minulle henkisenä välietappina, jonka avulla opin päästämään tunnesiteistäni irti.

Oletko kaivannut jotain, mitä laitoit pois?

Kuulostaa varmasti kliseiseltä, mutta en ole kertaakaan kaivannut pois laittamaani tavaraa tai vaatetta. Muutaman kerran on tullut tunne, että jokin kierrätetty vaate olisi sopinut tiettyyn tilaisuuteen tai tavara sisustukseen, mutta todellisia kaipauksia tai tarpeita ei ole ilmaantunut.

Mihin olisit kaivannut apua ja millaista apua?

Alku on aina vaikein ja siihen olisin kaivannut sekä henkistä tukea että konkreettisia käytännön vinkkejä tavaroiden läpikäymiseen ja kierrätystapoihin. Yksinään päätyy helposti kierteeseen, jossa epäonnistumisen tunne valtaa mielen ja henkinen kuorma kasvaa liian suureksi. Meinasin useasti heittää hanskat tiskiin ja jättää projektin kesken juuri tuosta syystä, tuntui kuin olisin pyörinyt ympyrää vailla päämäärää. Raskaan työviikon päätteeksi olisin tahtonut hautautua sohvalle vaatekasan alle, pessimistisen ”ei tästä tule mitään”-tunteen ottaessa ajatuksistani vallan. Tällaisina hetkinä annoin itselleni luvan pitää taukoa, mutta tauosta huolimatta etsin sinnikkäästi itselleni uutta motivaatiota jatkamiseen. Joskus inspiraatio iski nopeastikin, toisinaan saattoi mennä useampia viikkoja kun en ajatellut kotia tai sen raivaamista.

Olisitko ollut valmis maksamaan avusta?

 Olisin mieluusti turvautunut ammattilaisen palveluihin ja helpottanut alkuun pääsemistä. Soitin muutamaan siivousalan yritykseen kysyäkseni löytyisikö heiltä minulle sopivaa palvelua, mutta suursiivouksina tunnettuun perusteellisempaan kodinhoitoon kuului vain pintojen puhdistusta ja pesua. Tavaroiden järjestely- ja säilytystilan organisointipalveluita ei Suomessa silloin vielä tunnettu.

Millaista Miian elämä on nyt, se selviää viikon kuluttua osassa 2.

”Leenan” tarina – jälkeen

”Leena” on Tavararemontin asiakas, jonka tarinan haastattelun pohjalta kirjoitti Tanja Kukkonen. Lue, millainen tilanne oli ennen raivausta.

Siitä on nyt kulunut vuosi. Kuinka paljon vuodessa voikaan tapahtua! Kun viimeksi kirjoitin, istuin järkyttävän sekamelskan keskellä ja olin todella ahdistunut ja epätoivoinen. Nyt kaikki on toisin. Olin aikoinaan vannonut, etten koskaan puhuisi ongelmastani kenellekään. Mutta tämä helpotuksen ja onnellisuuden tunne sai minut jakamaan kaiken kanssanne. Asuntoni raivauksen myötä on vapautunut suunnaton määrä energiaa ja minun on taas helpompi olla ja hengittää.

Mihin viimeksi jäinkään..? Niin, laitoin siis Marialle viestin, jossa pyysin apua tavarakaaoksen selättämiseen. Eikä minun tarvinnut odottaa vastausta kovinkaan kauaa. Jo seuraavana päivänä saimme sovittua päivän, jolloin projekti aloitettaisiin. Sain vielä hetken aikaa valmistautua henkisesti siihen, että tuntematon ihminen saapuu kotiini ja näkee häpeäpisteeni. Toisaalta, tarvitsin jonkun ulkoisen kannusteen, jotta minulla olisi ylipäätään voimia ryhtyä tähän projektiin. Rohkaistuin kertomaan hankkimastani avusta muutamalle tarkoin valitulle läheiselleni. Asian julkistaminen hävetti valtavasti, mutta kaikki olivat todella kannustavia.

Sitten koitti päivä, jolloin urakka aloitettiin. Ajatus siitä, että minun pitäisi avautua tuikituntemattomalle ihmiselle elämänhistoriastani, oli todella pelottava. Enkä aikonutkaan. Siis avautua. Mitäpä se hänelle kuuluisi, minkä vuoksi kotini oli mennyt tällaiseen kaaokseen? Olikin huojentavaa huomata, ettei Maria edes kysellyt. Hän ei arvostellut, eikä syyllistänyt. Sain kertoa hänelle tarinaani täysin vapaaehtoisesti omassa tahdissani tavaroiden raivauksen lomassa. Ja kyllähän sitä tarinaa riittikin, kun pääsin vauhtiin. Mutta minulla oli vapaus kertoa ja jättää kertomatta kaikki, mitä itse halusin.

Ensimmäiset kaksi päivää käytimme vaatehuoneen tyhjentämiseen ja järjestämiseen. Tavaroiden läpikäyminen vei niin mennessään, että syöminenkin meinasi meiltä unohtua. Raivaaminen oli sekä henkisesti että fyysisesti niin rankkaa, että ensimmäisenä päivänä Marian lähdettyä kaaduin sänkyyn ja nukuin kolme tuntia. Raskain ponnistus oli edesmenneen äitini tavaroiden läpikäyminen ja turhista luopuminen. Tunneside tavaroihin oli niin vahva. Mutta enää en voinut perääntyä, olin päättänyt selvitä ja tämä oli ainoa keino! Minulle oli yllättävää, kuinka paljon yhden raivauspäivän aikana joutui tekemään päätöksiä: mitä säilytetään, mitä kierrätetään, mitä heitetään pois. Tähän päätöksentekoon sain myös tukea Marialta aina, kun sitä tarvitsin.

Ensimmäisen päivän saldo, vaatehuoneesta energiajätettä

Tavararemontti, joka asunnossani tehtiin, oli kyllä ehdottomasti kaiken vaivan ja siihen satsatun rahan arvoista! Jo ensimmäisen päivän jälkeen oloni oli paljon toiveikkaampi, puhumattakaan olostani koko urakan päätyttyä. Tilasta ja vapaudesta saamani energian voimalla jaksoin itsekseni käydä läpi papereita, mapittaa niitä ja silputa tarpeettomat. Reilun kuukauden aikana teimme töitä neljänä päivänä ja jokainen kerta loi minuun uutta uskoa ja antoi minulle lisää energiaa! Asuntoni lisäksi kävimme läpi myös häkkivaraston. Syksyllä yhdessä tehty viides kerta olikin vain viimeistelyä.

Tänään istun ihanan avarassa kodissani ja mietin, että nuo muutamat jäljelle jääneet laatikolliset paperia pitäisi käydä vielä läpi ja lajitella säilytettäviin, silputtaviin ja poisheitettäviin. Tavarakaaoksesta löytyneet vanhat filmirullatkin pitäisi viedä kehitettäväksi. Olen hankkinut jo uuden sohvan ja ensimmäistä kertaa vuosiin voin istua ruokapöydän ääressä. Lattialla on pari uutta mattoa. Vielä kun löydän uudet verhot, alkaa urakka olla valmis.

En voisi olla enempää tyytyväinen lopputulokseen. Vuosikausia varastona ja kaatopaikkana olleesta asunnostani on tullut koti!

”Leenan” tarina – ennen

Tämä kirjoitus on tehty haastattelemalla asiakastamme ja käytämme hänestä nimeä Leena. Tarinan kirjalliseen muotoon saatteli Tanja Kukkonen.

Siinä se nyt on. Viesti ihmiselle, joka toivottavasti voi minua auttaa. Ja ainoalle ihmiselle, jonka minä annan auttaa itseäni. Klo on 02:00 ja on helmikuu 2011. Jos en tee tätä nyt, ahdistus jää taas takaraivooni hautumaan ja asia siirtyy jälleen kerran eteenpäin. Jos jätän tämän huomiseen, voin olla varma, että aamun paljastama häpeän tunne estää minua lähettämästä viestiä.

Tähän hetkeen olen tehnyt matkaa jo vuosien ajan. Kaikkia keinoja tilanteen purkamiseksi olen jo kokeillut. Ensiavuksi ostetut paperisilppuri ja järjestettyjä papereita odottavat, tyhjinä ammottavat mapit ovat tuolla jossakin, paperi- ja tavararöykkiöiden alla. Luulen, että lopullisen potkun elämäntilanteeni ymmärtämiseen antoi Himohamstraajat-ohjelma. Tiedättehän? Huomasin, että muillakin ihmisillä on samanlaisia koteja kuin minulla, ellei jopa pahempiakin. En ole siis ainoa ihminen maailmassa, jonka kodissa ei ole edes yhtä tyhjää kohtaa, mihin jonkin tavaran laskisin. Ei pöydän kulmaa, johon kahvikupin tai lautasen laittaisin. Silityslautakin on ollut levitettynä ja täynnä tavaraa. Pienen asuntoni tavararöykkiöiden yli olen oppinut loikkimaan jo hyvinkin näppärästi.

Helsingin työväenopistolla järjestettiin luento vuonna 2010, Anne te Velde-Luoman pitämä. Olin paikalla kuuntelemassa, hakemassa tietoa ja apua. Oli helpottavaa kuulla, että on olemassa järjestämisen ammattilaisia, Professional Organizereita, jotka voivat auttaa. He tulevat kotiini, ottavat minua ”kädestä kiinni” ja alkavat yhdessä minun kanssani purkaa vyyhtiä tavara kerrallaan. Kunnes viimeinenkin tavara on omalla paikallaan ja koti järjestyksessä. Ja mikä parasta, nämä ihmiset eivät tuomitse, kysele tai vaadi selitystä tai perusteluja kotini kaaokselle.

En ole aina ollut tällainen. Aikoinaan olen saanut sisustettua kotini viihtyisäksi ja pidettyä sen siistinä ja järjestyksessä. Äitini oli ahkera ja taitava kotitalous- ja käsityöihminen. Hänellä oli kolme lasta, hän teki kolmivuorotyötä ja piti kodin hyvässä järjestyksessä. Koti oli siisti ja vuoteissa tuoksuivat puhtaat lakanat. Isä myös oli kätevä käsistään ja otti heti nikkarin työkalut esille, jos omakotitalossamme jokin paikka oli rempallaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tiedostan, että tämä valtava häpeän tunne johtuu ainakin osittain siitä, etten pysty samaan kuin mihin äitini aikoinaan pystyi. Minulla ei ole edes lapsia enkä sittenkään saa pidettyä kotiani järjestyksessä, minkä vuoksi tunnen itseni entistäkin huonommaksi. Niinpä niin…Nämä äitien ja tytärten väliset suhteet…

Entäs minä? Olen keski-ikäinen, yksin asuva nainen, jolla on akateeminen loppututkinto. Työelämässä olen ollut pitkään kiireisessä, stressaavassa työssä, johon on sisältynyt työnjohdollisia tehtäviä, mutta en pysty huolehtimaan omasta kodistani. Olen ollut masentunut ja liian uupunut ajattelemaan, saati siivoamaan. Kotona ei tee mieli olla. Kukaan vastaan tulevista ihmisistä ei tiedä, millainen törky näin siistiltä näyttävän naisen kodissa vallitsee. Kotini tavaramäärä on kuin mätäpaise, jonka olemassaolosta en ole halunnut puhua enkä esitellä sitä kenellekään. Sosiaalisen elämäni ulkoistaminen on vaatinut minulta melkoisesti organisointia, mutta syyllisyys ja häpeä pakottaa minut siihen. En ole halunnut kenenkään tietävän.

Se, että istun nyt tässä koneen äärellä, apua pyytämässä, on vaatinut aikansa. Ja veronsa. Kukaan ihminen ei kestä mitä tahansa. Muistelen, että kotini järjestyksen hallinta alkoi heiketä jo 90-luvun lopulla ja tilanne paheni 2000-luvun kuluessa. Kodin täydellinen romahdus tapahtui vuonna 2007, kun asunnossani oli vesivahinko ja lattia piti kokonaan uusia. Jotta remonttimiehet mahtuivat edes jotenkin tekemään remonttia, annoin osan huonekaluistani, kuten kauniin ruokapöydän tuoleineen ja sohvan, kirpputorille. Sänky meni jätteisiin. Kaikki muu jäi nurkkiini pyörimään. Tarkoitus oli ostaa remontin jälkeen uudet huonekalut, mutta sain ostettua vain sängyn. Kävin pari kertaa huonekalukaupassa tilaamassa sohvan ja toisella kerralla ruokapöydän tuoleineen. Ajattelin, että näin joudun pakosta järjestämään kotini, jotta uudet huonekalut mahtuvat sisään. Jouduin molemmilla kerroilla perumaan tilaukset, koska en saanut järjestettyä mitään enkä voinut ajatellakaan, että päästäisin ketään tähän asuntoon sisälle. En ole vieläkään, neljän vuoden kuluessa, saanut hankittua tilalle uusia huonekaluja. Eipä silti, eivät ne tänne sekaan mahtuisikaan. Lattia on kauttaaltaan puolen metrin tavarakerroksen peittämä.

Ei yksi remontti minua tähän tilanteeseen ajanut. Siihen on vaadittu sairaista vanhemmista huolehtiminen, heidän kuolemansa, kuolinpesän läpikäynti, perintömökin vesivahinko ja sen remontointi, myynti ja tyhjentäminen. Minne muuten arvelette tavaroiden päätyneen? Jotta yhtälö olisi pahin mahdollinen, kaksi läheistä ystävääni menehtyi lyhyen ajan sisällä. Ja kaiken tämän sekasorron keskellä tein paljon töitä enkä ehtinyt ja jaksanut pitää huolta itsestäni. Voimani ehtyivät, sairastuin vakavaan depressioon ja jouduin pitkälle sairauslomalle.

Neljään vuoteen ainoa ihminen, joka on käynyt asunnossani, on digiboksin asentaja ja hänkin vasta hetkeä ennen kuin televisio olisi pimentynyt.  Valmistauduin hänen tuloonsa levittämällä peittoja tavararöykkiöiden päälle. Mies asensi boksin ja poistui paikalta. Vaikka hän ei kommentoinut näkemäänsä, häpeän tunne oli lamaannuttava. Hän ei voinut olla huomaamatta häpeällistä ”mätäpaisettani”.

Tänään koen olevani jo vahvempi. Olen palannut sairauslomalta töihin.  En kuitenkaan enää entiseen, vaan uuteen, joka ei ole niin stressaava kuin entinen ja jossa viihdyn. Tulotaso on laskenut, mutta voin paremmin nykyisessä työssäni ja se on kaikkein tärkeintä.

Asuntoni on kuitenkin edelleen täynnä tavaraa ja se syö tarpeettomasti energiaani. Askel parempaan on vähitellen jo tapahtunut. Olen uskaltanut kertoa ongelmasta muutamalle tarkoin valitulle ystävälleni. He ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja kannustavia. Ystäväni tarjoutui jopa auttamaan minua. Ajatus siitä, että joku tuttu tulisi siivoamaan sotkujani, tuntuu kauhealta. Parempi, että sen tekee joku tuntematon.

Siinä se nyt on. Viesti Maria Laitiselle. Hän on ihminen, jonka minä annan auttaa itseäni. Kello on 02:09. Yksi klikkaus ja viesti on lähetetty. Pieni huojennuksen tunne pyyhkäisee ylitseni.

Mitä sitten tapahtui? Lue tarinan loppuosa.