Some vs. televisio

Hätäisempi saattaisi luulla, että kahden minuutin juttu yrityksestä Ylen iltauutisissa saisi yrittäjän sähköpostin tukkeutumaan ja puhelinlangat laulamaan. No onneksi en ole hätäinen.

Haastattelusta on kulunut viikon verran. Yhteydenottoja on tullut viisi. Yksi tiedusteli, maksaako palvelu jotain ja kun kuuli, että maksaa, sanoi, ettei ole varaa tilata. Toinen mainosti huutokaupanpitopalveluaan. Kolmas kertoi, että ottaa vastaan käytettyjä printtereitä, kunnostaa niitä ja ottaa vastaan myös käytettyjä mustekasetteja uusiokäyttöön. Jokunen ”varaprintteri” on tullut vastaan, joten Printteripiste ansaitsee tässä tulla mainittua ihan linkillä. Neljännen kanssa sovittiin Tupatarkastus ja viidennen kanssa on asia vielä kesken. Eli näin laskettuna esiintyminen oli 70 euron arvoinen, tähän mennessä. Mutta se on paremmin kuin monen lehtiartikkelin jälkeen.

Järjestämispalvelun tilaaminen ei ole heräteostos (toisin kuin samanhintainen laukku tai kengät ;)). Tie siihen, että tilaa kaapeilleen vieraan ihmisen, saattaa olla hyvin pitkä. Ahdistava se ainakin on. Ymmärrettyään ongelmansa jokainen yrittää ensin ratkaista sen  itse. Siinä vaiheessa, kun omat keinot ja voimat on käytetty loppuun, saatetaan pyytää apua ystäviltä tai sukulaisilta. Olen kuullut, että raivaustyö sukulaisen tai ystävän kanssa on joskus ollut vielä onnettomampaa. Seuraavaksi vuorossa saattaa olla kirjallisuutta, kuten Anne te Velde-Luoman ”Kaaoksen kesyttäjä”. Sen voimalla on hyvä aloittaa. Joskus raivaus ei vain onnistu, vaikka tietoa ja tahtoa olisi. Ei ole voimia aloittaa tai saada projektia päätökseen. Ylimääräinen tavara ja selvittämättömät paperit yksinkertaisesti imevät kaiken energian.

Kun aloitin kaksi vuotta sitten yrittäjänä, juuri kukaan Suomessa ei tiennyt Professional Organizereista mitään. Koko tämän ajan olemme Anne te Velde-Luoman ja Tampereen kollegan, Tuula Lahtisen kanssa toimineet tavaran vähentämisen matkasaarnaajina. Tiedotusvälineet ovat tarttuneet aiheeseen ja lehtijuttuja meistä on ollut lähes Suomen jokaisessa lehdessä. Yhtään lehdistötiedotetta en ole lähettänyt.

Arvelen, että julkisuuden on mahdollistanut sosiaalinen media. Sieltä lähtenyt pöhinä on saatellut asiaa printtimediaan, radioon ja televisioon. Kaaoksen kesyttäjästä on tullut jo toinen painos ja asiakkaiteni luota löytyy se ja lehtiartikkeleita, ehkä jo parin vuoden takaa.

Vaikka liiasta tavarasta kirjoitetaan paljon, lopullisen sysäyksen palvelun tilaamiseen saattaa antaa vasta kaverin jakama linkki tai asiakkaidemme suositukset. Olen hyvin kiitollinen ensin Ordinaren ja nyt myös Tavararemontin ympärille Facebookiin muodostuneelle yhteisölle ja iloitsen aina, kun joku kommentoija tai peukuttaja ottaa yhteyttä ja tekee tilauksen. Tällaisen uuden palvelun lanseeraaminen Suomeen näin nopeasti ei olisi onnistunut ilman ihmisiä, jotka tykkäävät siitä niin paljon, että jakavat nettisivujemme linkin tai bloggaavat aiheesta. Yhteisöllisen median ansiosta minulla ja muillakin Suomen Professional Organizert ry:n jäsenillä on töitä ja asiakkaamme saavat kaipaamaansa tilaa ja vapautta!

PS. Meidän Tavararemontti-tiimiläisten kalentereista löytyy vielä vapaita aikoja jopa maaliskuulle ja päätin juuri äsken, että meillä on helmikuun loppuun asti tämän blogikirjoituksen lukijoille tarjous. Emme veloita Tupatarkastuksesta, mikäli sen yhteydessä varaat vähintään yhden Tilantuoja-paketin.  Näin säästät 70 €. Nyt vain yhteydenotto meille ja unelmiesi koti on askeleen lähempänä, jo tänä keväänä!

Advertisement

”Leenan” tarina – jälkeen

”Leena” on Tavararemontin asiakas, jonka tarinan haastattelun pohjalta kirjoitti Tanja Kukkonen. Lue, millainen tilanne oli ennen raivausta.

Siitä on nyt kulunut vuosi. Kuinka paljon vuodessa voikaan tapahtua! Kun viimeksi kirjoitin, istuin järkyttävän sekamelskan keskellä ja olin todella ahdistunut ja epätoivoinen. Nyt kaikki on toisin. Olin aikoinaan vannonut, etten koskaan puhuisi ongelmastani kenellekään. Mutta tämä helpotuksen ja onnellisuuden tunne sai minut jakamaan kaiken kanssanne. Asuntoni raivauksen myötä on vapautunut suunnaton määrä energiaa ja minun on taas helpompi olla ja hengittää.

Mihin viimeksi jäinkään..? Niin, laitoin siis Marialle viestin, jossa pyysin apua tavarakaaoksen selättämiseen. Eikä minun tarvinnut odottaa vastausta kovinkaan kauaa. Jo seuraavana päivänä saimme sovittua päivän, jolloin projekti aloitettaisiin. Sain vielä hetken aikaa valmistautua henkisesti siihen, että tuntematon ihminen saapuu kotiini ja näkee häpeäpisteeni. Toisaalta, tarvitsin jonkun ulkoisen kannusteen, jotta minulla olisi ylipäätään voimia ryhtyä tähän projektiin. Rohkaistuin kertomaan hankkimastani avusta muutamalle tarkoin valitulle läheiselleni. Asian julkistaminen hävetti valtavasti, mutta kaikki olivat todella kannustavia.

Sitten koitti päivä, jolloin urakka aloitettiin. Ajatus siitä, että minun pitäisi avautua tuikituntemattomalle ihmiselle elämänhistoriastani, oli todella pelottava. Enkä aikonutkaan. Siis avautua. Mitäpä se hänelle kuuluisi, minkä vuoksi kotini oli mennyt tällaiseen kaaokseen? Olikin huojentavaa huomata, ettei Maria edes kysellyt. Hän ei arvostellut, eikä syyllistänyt. Sain kertoa hänelle tarinaani täysin vapaaehtoisesti omassa tahdissani tavaroiden raivauksen lomassa. Ja kyllähän sitä tarinaa riittikin, kun pääsin vauhtiin. Mutta minulla oli vapaus kertoa ja jättää kertomatta kaikki, mitä itse halusin.

Ensimmäiset kaksi päivää käytimme vaatehuoneen tyhjentämiseen ja järjestämiseen. Tavaroiden läpikäyminen vei niin mennessään, että syöminenkin meinasi meiltä unohtua. Raivaaminen oli sekä henkisesti että fyysisesti niin rankkaa, että ensimmäisenä päivänä Marian lähdettyä kaaduin sänkyyn ja nukuin kolme tuntia. Raskain ponnistus oli edesmenneen äitini tavaroiden läpikäyminen ja turhista luopuminen. Tunneside tavaroihin oli niin vahva. Mutta enää en voinut perääntyä, olin päättänyt selvitä ja tämä oli ainoa keino! Minulle oli yllättävää, kuinka paljon yhden raivauspäivän aikana joutui tekemään päätöksiä: mitä säilytetään, mitä kierrätetään, mitä heitetään pois. Tähän päätöksentekoon sain myös tukea Marialta aina, kun sitä tarvitsin.

Ensimmäisen päivän saldo, vaatehuoneesta energiajätettä

Tavararemontti, joka asunnossani tehtiin, oli kyllä ehdottomasti kaiken vaivan ja siihen satsatun rahan arvoista! Jo ensimmäisen päivän jälkeen oloni oli paljon toiveikkaampi, puhumattakaan olostani koko urakan päätyttyä. Tilasta ja vapaudesta saamani energian voimalla jaksoin itsekseni käydä läpi papereita, mapittaa niitä ja silputa tarpeettomat. Reilun kuukauden aikana teimme töitä neljänä päivänä ja jokainen kerta loi minuun uutta uskoa ja antoi minulle lisää energiaa! Asuntoni lisäksi kävimme läpi myös häkkivaraston. Syksyllä yhdessä tehty viides kerta olikin vain viimeistelyä.

Tänään istun ihanan avarassa kodissani ja mietin, että nuo muutamat jäljelle jääneet laatikolliset paperia pitäisi käydä vielä läpi ja lajitella säilytettäviin, silputtaviin ja poisheitettäviin. Tavarakaaoksesta löytyneet vanhat filmirullatkin pitäisi viedä kehitettäväksi. Olen hankkinut jo uuden sohvan ja ensimmäistä kertaa vuosiin voin istua ruokapöydän ääressä. Lattialla on pari uutta mattoa. Vielä kun löydän uudet verhot, alkaa urakka olla valmis.

En voisi olla enempää tyytyväinen lopputulokseen. Vuosikausia varastona ja kaatopaikkana olleesta asunnostani on tullut koti!

”Leenan” tarina – ennen

Tämä kirjoitus on tehty haastattelemalla asiakastamme ja käytämme hänestä nimeä Leena. Tarinan kirjalliseen muotoon saatteli Tanja Kukkonen.

Siinä se nyt on. Viesti ihmiselle, joka toivottavasti voi minua auttaa. Ja ainoalle ihmiselle, jonka minä annan auttaa itseäni. Klo on 02:00 ja on helmikuu 2011. Jos en tee tätä nyt, ahdistus jää taas takaraivooni hautumaan ja asia siirtyy jälleen kerran eteenpäin. Jos jätän tämän huomiseen, voin olla varma, että aamun paljastama häpeän tunne estää minua lähettämästä viestiä.

Tähän hetkeen olen tehnyt matkaa jo vuosien ajan. Kaikkia keinoja tilanteen purkamiseksi olen jo kokeillut. Ensiavuksi ostetut paperisilppuri ja järjestettyjä papereita odottavat, tyhjinä ammottavat mapit ovat tuolla jossakin, paperi- ja tavararöykkiöiden alla. Luulen, että lopullisen potkun elämäntilanteeni ymmärtämiseen antoi Himohamstraajat-ohjelma. Tiedättehän? Huomasin, että muillakin ihmisillä on samanlaisia koteja kuin minulla, ellei jopa pahempiakin. En ole siis ainoa ihminen maailmassa, jonka kodissa ei ole edes yhtä tyhjää kohtaa, mihin jonkin tavaran laskisin. Ei pöydän kulmaa, johon kahvikupin tai lautasen laittaisin. Silityslautakin on ollut levitettynä ja täynnä tavaraa. Pienen asuntoni tavararöykkiöiden yli olen oppinut loikkimaan jo hyvinkin näppärästi.

Helsingin työväenopistolla järjestettiin luento vuonna 2010, Anne te Velde-Luoman pitämä. Olin paikalla kuuntelemassa, hakemassa tietoa ja apua. Oli helpottavaa kuulla, että on olemassa järjestämisen ammattilaisia, Professional Organizereita, jotka voivat auttaa. He tulevat kotiini, ottavat minua ”kädestä kiinni” ja alkavat yhdessä minun kanssani purkaa vyyhtiä tavara kerrallaan. Kunnes viimeinenkin tavara on omalla paikallaan ja koti järjestyksessä. Ja mikä parasta, nämä ihmiset eivät tuomitse, kysele tai vaadi selitystä tai perusteluja kotini kaaokselle.

En ole aina ollut tällainen. Aikoinaan olen saanut sisustettua kotini viihtyisäksi ja pidettyä sen siistinä ja järjestyksessä. Äitini oli ahkera ja taitava kotitalous- ja käsityöihminen. Hänellä oli kolme lasta, hän teki kolmivuorotyötä ja piti kodin hyvässä järjestyksessä. Koti oli siisti ja vuoteissa tuoksuivat puhtaat lakanat. Isä myös oli kätevä käsistään ja otti heti nikkarin työkalut esille, jos omakotitalossamme jokin paikka oli rempallaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tiedostan, että tämä valtava häpeän tunne johtuu ainakin osittain siitä, etten pysty samaan kuin mihin äitini aikoinaan pystyi. Minulla ei ole edes lapsia enkä sittenkään saa pidettyä kotiani järjestyksessä, minkä vuoksi tunnen itseni entistäkin huonommaksi. Niinpä niin…Nämä äitien ja tytärten väliset suhteet…

Entäs minä? Olen keski-ikäinen, yksin asuva nainen, jolla on akateeminen loppututkinto. Työelämässä olen ollut pitkään kiireisessä, stressaavassa työssä, johon on sisältynyt työnjohdollisia tehtäviä, mutta en pysty huolehtimaan omasta kodistani. Olen ollut masentunut ja liian uupunut ajattelemaan, saati siivoamaan. Kotona ei tee mieli olla. Kukaan vastaan tulevista ihmisistä ei tiedä, millainen törky näin siistiltä näyttävän naisen kodissa vallitsee. Kotini tavaramäärä on kuin mätäpaise, jonka olemassaolosta en ole halunnut puhua enkä esitellä sitä kenellekään. Sosiaalisen elämäni ulkoistaminen on vaatinut minulta melkoisesti organisointia, mutta syyllisyys ja häpeä pakottaa minut siihen. En ole halunnut kenenkään tietävän.

Se, että istun nyt tässä koneen äärellä, apua pyytämässä, on vaatinut aikansa. Ja veronsa. Kukaan ihminen ei kestä mitä tahansa. Muistelen, että kotini järjestyksen hallinta alkoi heiketä jo 90-luvun lopulla ja tilanne paheni 2000-luvun kuluessa. Kodin täydellinen romahdus tapahtui vuonna 2007, kun asunnossani oli vesivahinko ja lattia piti kokonaan uusia. Jotta remonttimiehet mahtuivat edes jotenkin tekemään remonttia, annoin osan huonekaluistani, kuten kauniin ruokapöydän tuoleineen ja sohvan, kirpputorille. Sänky meni jätteisiin. Kaikki muu jäi nurkkiini pyörimään. Tarkoitus oli ostaa remontin jälkeen uudet huonekalut, mutta sain ostettua vain sängyn. Kävin pari kertaa huonekalukaupassa tilaamassa sohvan ja toisella kerralla ruokapöydän tuoleineen. Ajattelin, että näin joudun pakosta järjestämään kotini, jotta uudet huonekalut mahtuvat sisään. Jouduin molemmilla kerroilla perumaan tilaukset, koska en saanut järjestettyä mitään enkä voinut ajatellakaan, että päästäisin ketään tähän asuntoon sisälle. En ole vieläkään, neljän vuoden kuluessa, saanut hankittua tilalle uusia huonekaluja. Eipä silti, eivät ne tänne sekaan mahtuisikaan. Lattia on kauttaaltaan puolen metrin tavarakerroksen peittämä.

Ei yksi remontti minua tähän tilanteeseen ajanut. Siihen on vaadittu sairaista vanhemmista huolehtiminen, heidän kuolemansa, kuolinpesän läpikäynti, perintömökin vesivahinko ja sen remontointi, myynti ja tyhjentäminen. Minne muuten arvelette tavaroiden päätyneen? Jotta yhtälö olisi pahin mahdollinen, kaksi läheistä ystävääni menehtyi lyhyen ajan sisällä. Ja kaiken tämän sekasorron keskellä tein paljon töitä enkä ehtinyt ja jaksanut pitää huolta itsestäni. Voimani ehtyivät, sairastuin vakavaan depressioon ja jouduin pitkälle sairauslomalle.

Neljään vuoteen ainoa ihminen, joka on käynyt asunnossani, on digiboksin asentaja ja hänkin vasta hetkeä ennen kuin televisio olisi pimentynyt.  Valmistauduin hänen tuloonsa levittämällä peittoja tavararöykkiöiden päälle. Mies asensi boksin ja poistui paikalta. Vaikka hän ei kommentoinut näkemäänsä, häpeän tunne oli lamaannuttava. Hän ei voinut olla huomaamatta häpeällistä ”mätäpaisettani”.

Tänään koen olevani jo vahvempi. Olen palannut sairauslomalta töihin.  En kuitenkaan enää entiseen, vaan uuteen, joka ei ole niin stressaava kuin entinen ja jossa viihdyn. Tulotaso on laskenut, mutta voin paremmin nykyisessä työssäni ja se on kaikkein tärkeintä.

Asuntoni on kuitenkin edelleen täynnä tavaraa ja se syö tarpeettomasti energiaani. Askel parempaan on vähitellen jo tapahtunut. Olen uskaltanut kertoa ongelmasta muutamalle tarkoin valitulle ystävälleni. He ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja kannustavia. Ystäväni tarjoutui jopa auttamaan minua. Ajatus siitä, että joku tuttu tulisi siivoamaan sotkujani, tuntuu kauhealta. Parempi, että sen tekee joku tuntematon.

Siinä se nyt on. Viesti Maria Laitiselle. Hän on ihminen, jonka minä annan auttaa itseäni. Kello on 02:09. Yksi klikkaus ja viesti on lähetetty. Pieni huojennuksen tunne pyyhkäisee ylitseni.

Mitä sitten tapahtui? Lue tarinan loppuosa.

Tervetuloa Tavararemontin avajaiskahveille!

Ai miten? No virtuaalisesti… näin!

Kun nyt olet saanut lattekupin käteesi, tiimimme toivottaa sinut tervetulleeksi. Voit tutustua palveluihimme ja tähänastisiin saavutuksiimme. Asiakkaidemme suositusten suhteen sain mielenkiintoisen yhteydenoton, jossa epäiltiin niiden aitoutta. Muutama asiakas on sanonut, että heihin voi olla henkilökohtaisesti yhteydessä suosituksen varmistamiseksi. Mutta vahvistettakoon vielä, että kaikki nettisivuillaimme esiintyvät asiakkaiden kertomukset ovat täysin oikeita ja sanasta sanaan heidän lähettämistään viesteistä kopioituja.

Nettisivuillamme on myös lehti- ja blogijuttuja. Tämän vuoden puolella varatuista palveluista annamme 10 % alennuksen, joten laitapa yhteydenottoa tulemaan! Ja saa meistä tykätä Facebookissakin.

Ihanaa joulunaikaa Sinulle. Nauti jokaisesta hetkestä ja osta lahjoja vain kohtuudella. Tärkeintä on yhdessäolo rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa, ei tavara!

Ei kiitos tilaajalahjoja!

Minulle soitti tänään lehtien puhelinmyyjä. Tarjosi MeNaiset-lehteä. Tarjous oli ihan hyvä, viiden kuukauden lehdet hintaan 29,90. Sitten pääsimme siihen kohtaan, jota pelkäsin, tilaajalahjaan. Myyjä kertoi, että lahjana saisin Ivana Helsingin pussukan ja kristallikorut. Luulen, että myyjä tarkoitti tällaisia:

Sanoin, etten halua mitään tavaraa. Tilalle myyjä tarjosi harmaata shaalia. Sanoin, että edelleenkään en halua mitään tavaraa, koska raivaan sitä työkseni muiden ihmisten komeroista, myös näitä tilaajalahjoja. Kysyin, onko mahdollista saada muutama lehti niiden tilalle. Kuulin myyjän kysyvän joltain asiasta ja hän palasi puhelimeen kertoen, että tilaus olisi mahdollista saada ilman lahjoja, mutta samalla määrällä lehtiä. Ei tullut kauppoja.

Nurkissamme nimittäin pyörii jo ”viikonloppulaukku”, tietokoneen USB-porttiin liitettävä kahvimukin lämmitin ja yleislaturi, joka ei toiminut kuin pari latauskertaa, tilaajalahjoja. Olisin heittänyt ne jo roskikseen, mutta yhden toimittajan kanssa mietimme, että kyseisistä turhakkeista saisi hyvän lehtijutun. Jos lehtijuttu tulee, heitän ne sen jälkeen roskikseen.

Siihen asti, kun en saa ylimääräisiä lehtiä lahjojen (lue: romun) sijaan, taidan jättää tarjotut lehdet kokonaan tilaamatta.

Tehdäänkö lahjakapina? Pyydetään puhelinmyyjältä extralehtiä lahjan sijaan ja jos ei ole mahdollista, jätetään tilaamatta. Jossain vaiheessa luulisi lehtitalojenkin heräävän. Oletteko mukana?

Kodinraivauksesta kansanliike?

Suomen Professional Organizerit ry perustettiin jo viime vuonna ja tänä vuonna toiminta on päässyt kunnolla vauhtiin. Tämä on sen ansiota, että Anne te Velde-Luoma on kouluttanut kahdessa erässä yhteensä noin 30 alan ammattilaista. Hän luennoi lokakuussa Osaava nainen -tapahtumassa ja Helsingissä Terveys-messuilla. Yhdistys sai omat osastot molempiin tapahtumiin ja me Tavararemontti-tiimiläiset olimme Helsingin tapahtumassa koko viikonlopun.

Teimme messuvieraille roinatestin. Kun esittelimme sitä, ohikulkijoilta kuului naurahduksia ja täyttäessään testiä osa nauroi kysymyksille ääneen. Ilmeisesti osui ja upposi. Kerroimme myös, mitä me ammattijärjestäjät teemme. Pääkaupunkiseudulla toimii nyt jo useampi Professional Organizer-yrittäjä ja yhdistyksen jäsenet  Tarja Kesti, Olga Toppari, Arja Toivonen, Heli Leutonen ja Paula Mäntynen olivat osastolla jututtamassa ja testailemassa messuvieraita. Osaston ulkoisesta ilmeestä päävastuun kantoivat Minna Luoma ja Reija Wihinen.

Kuulimme monenlaisia tarinoita. Osa kävijöistä oli jo aloittanut raivauksen. Yksi kertoi ottaneensa neljäksi viikoksi lastenhoitajan ja käyneensä kaikki kodin tilat läpi. Kun kysyimme, miltä raivauksen jälkeen on tuntunut, hän vastasi, että todella helpottavalta. Yksi ohikulkija kertoi, että tekee raivausta kuten työtä eli joka päivä vähän. Kukaan tee-se-itse raivaajista ei sanonut katuvansa siihen ryhtymistä, päinvastoin. Poislaitettuja tavaroita ei yleensä kaivata, vaikka aloittaminen on ollut vaikeaa ja luopuminen tuskallista.

Ohitsemme kulki myös ihmisiä, jotka hymyillen sanoivat tiedostavansa ongelman ilman testiäkin ja kiiruhtivat eteenpäin. Osastolla vieraili satoja ihmisiä, joille testi toi ajattelemisen aihetta. Osa istahti hetkeksi lepuuttamaan jalkojaan ja toisten kanssa kävimme syvällisiäkin keskusteluja tavarasta ja ajankäytöstä. Saamastamme palautteesta ja roinatestin tuloksista päätellen tavaraongelma suomalaisissa kodeissa on todella suuri. Nuoretkin saivat pistemääriä, joiden perusteella he ovat vaarassa päätyä tavaravankilaan. Saimme kertoa, että apua taisteluun on saatavissa sekä Annen kirjasta ”Kaaoksen kesyttäjä” että ammattilaisten palveluista. Vertaistuelle ja tavaran- ja ajanhallinnan kursseille olisi kysyntää. Sen tietävät ainakin ne, jotka ovat yrittäneet ilmoittautua työväenopistoon sellaisille. Kurssit ovat täyttyneet jopa muutamassa minuutissa ilmoittautumisen auettua nettiin.

Haluamme tilaa ja vapautta. Kollegani kertoi, että sisustusalan opettaja oli näyttänyt Ordinaren nettisivuja ja kertonut, että tässä on sisustuksen tulevaisuus. Haluamme, että kotimme on levon paikka, ei energiaimuri. Tehdään niistä sellaisia!

Messuosasto valmiina vastaanottamaan vieraat

Tanja Kukkonen ja messuvieraat roinatestin kimpussa

Kuhinaa osastolla

Maria: Kaaos on subjektiivinen käsite

Olen huomannut, että toisen kaaos olisi toiselle oikein riittävä järjestys.

Minulta ovat tilanneet palveluita monenlaiset ihmiset. Toisilla on kaikkien mittapuiden mukaan kaaos koko kodissa. ”Kosminen megahässäkkä” on mielenkiintoisin termi, jolla eräs rouva kotinsa tilannetta kuvasi, eikä luonnehdinta ollut kovin kaukana totuudesta. 😉

Olen myös nähnyt koteja, jotka ovat kuin sisustuslehdestä, mutta asukkaat ovat kokeneet kaappinsa sotkuisiksi tai vähintään liian täysiksi. Yksi parhaista esimerkeistä on koti, jossa emäntä on hyvinkin järjestelmällinen (voittaa jopa minut!), mutta työkiireiden vuoksi kaappien järjestys oli päässyt rapautumaan. Pohja oli siis olemassa.

Kaappi ennen

ja jälkeen.

Ehdimme jo tyhjentää yläkaapin ennen ennen-kuvan ottoa, joten kuvassa ei ole ihan koko totuus. Mutta kuitenkin kaappi näyttää jo melko hyvin järjestetyltä. Erityisesti ihailin laatikoita, jossa oli kerrottu, mitä niissä oli. Tai piti olla. Laatikoiden ulkonäkö nimittäin hieman hämää. Osassa sisältö oli sekalaista rompetta ja tärkeille asioille, joita löytyi monesta paikasta, ei ollut laatikkoa ollenkaan. Kävimme siis läpi jokaisen laatikon ja lajittelimme niiden sisällöt oikeisiin paikkoihin. Parin laatikon lapuissa jopa luki ”Sälää” ja näistä laatikoista pääsimme kokonaan eroon. Nyt niissä lukee mm. ”Kamerat”.

Käyntiäni seuraavana päivänä asiakkaalta tuli sähköpostilla kuva vaatehuoneen kaapeista. Hän oli inspiroitunut järjestämisestä niin, että oli käynyt vaatekaappinsa läpi ja tehnyt sinne hienon järjestyksen.

Kysyin asiakkaalta, miksi hän tilasi minut, kun osaa järjestää itsekin niin hyvin. Hän koki apuni arvokkaana tavaran vähentämisessä ja sanoi, että hän sai kaappien järjestämisestä järjestystä myös pään sisälle. Lisäksi yksin kaiken läpikäyminen olisi ollut liian rasittavaa. Yhdessä loimme kategoriat tavaroille ja hän printtasi tarrat laatikoihin.

Järjestys, kuten sekin, mikä on liikaa, on siis hyvin subjektiivista. En voi sanoa, että joku ei tarvitse apua, jos hän itse kokee sitä tarvitsevansa. Tärkeintä on, että asiakas saa sitä, mitä tilaa eli tilaa ja vapautta kotiinsa. Sitä tämäkin asiakas sai.

Maria: Postin jakaja Pate

Katariina on iltakävelyllä. Hän huomaa kadun päässä sijaitsevan suuren metallisen paperinkeräysastian ympärillä papereita. Moisesta huolimattomuudesta suivaantunut Katariina poimii yhden. Se on naapurin Paten kotivakuutuslasku. Laskulla näkyy, että Paten omaisuus on vakuutettu sangen korkeasta arvosta. Koko perheellä näyttää olevan sairauskuluvakuutus ja tapaturmavakuutus. Kodin osoitteen lisäksi paperista löytyvät kaikkien henkilötunnukset loppuosineen.

Seuraavaksi Katariina poimii Paten palkkakuitin. Siinäkin on henkilötunnus ja paperia tutkittuaan Katariina ei enää ihmettele naapureiden uutta autoa eikä kahta vuosittaista Thaimaan-matkaa. Myös Paten puhelinlasku löytyy lähettyviltä ja puheluerittelyn mukaan Pate on soitellut sangen usein 0700-alkuisiin numeroihin. Vähän kauemmas lennähtäneessä paperissa on netistä printattu avioerohakemuslomake, lyijykynällä täytetty ja hakijana näyttää olevan rouva.

Katariina ja Pate vaihtavat joskus kuulumisia pensasaidan yli. Kerran puheeksi oli tullut Facebook. Pate oli julistanut olevansa ”vanhan liiton mies”, joka ei moisiin palveluihin luota. Kuka tahansahan voi tunkeutua hänen yksityiselämäänsä ja sairaat pedofiilit vakoilla hänen lastensa kuvia sieltä. Niinpä.

Katariinaa alkaa hävettää hänen uteliaisuutensa ja korvat punaisina hän kerää hajallaan olevat dokumentit. Hän yrittää työntää niitä täpötäyteen keräyslaatikkoon, mutta paperit liukuvat takaisin laatikon suuluukusta. Katariina ottaa paperit mukaansa ja soittaa Paten ovikelloa. Tämä tulee avaamaan ja Katariina kertoo hänelle, miten löysi paperit. Pate ei ole tullut ajatelleeksikaan, että hänen jätepaperiin laittamiensa dokumenttien perusteella perheestä voi tehdä melkoisen analyysin ja rikollisemmalla mielenlaadulla varustettu löytäjä pystyisi helposti käyttämään niitä vaikka identiteettivarkauteen. Paten postin jakamisella olisi voinut olla todella laajamittaiset seuraukset.

Katariina kertoo Patelle olleensa jo useamman vuoden NetPostin käyttäjä. Hänen vakuutus-, autovero-, televisiomaksu- ja lehtilaskunsa, palkkakuittinsa sekä monet muut postinsa tulevat sinne sähköisessä muodossa. Siellä ne pysyvät tallessa monta vuotta, hyvässä järjestyksessä ja ne on helppo maksaa. Kotiin ei kerry turhaan papereita, joita täytyy silputa ennen kuin ne voi laittaa roskikseen. NetPostissa Katariina käy samalla, kun asioi nettipankissa. Hänen entisessä pankissaan siihen ei ollut mahdollisuutta ja siksi Katariina vaihtoi pankkia. Monet laskut Katariina saa suoraan e-laskuina, mutta ei kaikkia. Näin palvelut täydentävät toisiaan.

Pate sanoo tutustuvansa heti palveluun ja kiittää lämpimästi Katariinaa tämän vaivannäöstä.

Kun kuulin tuttavaltani hänen löytämistään papereista, ajattelin, että tarina on varsin hyvä esimerkki NetPostin hyödyistä. Yksityiskohtia on muutettu ja olen keksinyt siihen lisää, mutta se voisi kokonaisuudessaan olla totta. Tämä blogikirjoitus on osa NetPostin ja Tavararemontin yhteistyötä, jossa haluamme auttaa ihmisiä vähentämään paperin määrää sekä niihin liittyviä tietoturvariskejä. Papereista kirjoitti myös Postiblogi. Tutustu ihmeessä Netpostin palveluun ja rekisteröidy käyttäjäksi.

Maria: Kadonnutta motivaatiota metsästämässä

Rouva Pellavahelma mietti blogissaan kadonnutta motivaatiota ja kyseli Ordinaren Facebook-sivuilla, olisiko minulla antaa jotain vinkkiä.

Ei taida mitään viisasten kiveä olla, mutta mielelläni pohdiskelen asiaa täällä.

Minulle kaikenlainen pakko on kauhistus, olipa kyseessä kodin siivous tai mikä muu tehtävä tahansa. En tiedä, onko muilla sama ongelma. Mutta jos armahtaa itsensä pakosta, saattaakin huomata, että haluaa tehdä jotain pientä. Raivaamisessa kannattaa hyödyntää lyhyetkin inspiraation hetket ja järjestää vaikka keittiökaapin yksi hylly. Yleensä pienen asian tekemiseen ei mene kauaa ja työ tekijäänsä kiittää eli tekee mieli ottaa käsittelyyn vielä toinen hylly. Puolen tunnin kuluttua yllätyksekseen huomaa, että onkin siivonnut ja järjestänyt koko kaapin. Tehtävien tekemiseen menee yleensä huomattavasti vähemmän aikaa kuin niiden tekemisen suunnittelemiseen. 🙂

Liian isoon urakkaan, vaikkapa koko keittiön raivaamiseen kerralla, ei kannata ryhtyä. Juuri kun on vetänyt kaikki tavarat kaapeista ja ryhtynyt pyyhkimään hyllyjä, soi puhelin ja ystävä soittaa. Puheluun menee tunti ja sitten onkin aika laittaa lapsille iltapalaa tai mennä nukkumaan. Tavarat ovat levällään pitkin keittiön tasoja ja vasta muutama hylly on puhtaana. Siinä vaiheessa on pakko tunkea kaikki takaisin, mahdollisesti vielä entistä sekaisemmin. Liian ison kakun haukkaamisesta ei pahimmassa tapauksessa ole seurauksena kuin entistä toivottomampi sotku. Suositukseni on siis tehdä vähän kerrallaan.

Jollekin taas säännöllisyys on helppoa. Tällaisen ihmisen kannattaa tehdä lista kotitöistä, jotka odottavat tekemistä ja kännykkähälytyksen avulla ohjelmoida itsensä tekemään yksi tehtävä tiettynä päivänä tiettyyn aikaan. Jos vaikkapa pari kertaa viikossa käyttää tunnin kodin järjestämiseen, tulokset näkyvät ja tuntuvat. Blogini nimi ”Tunti päivässä” tulee juuri ajatuksesta, että jos joka päivä tekee vähän, vuoden aikana tunteja kertyy 365. Niiden aikana saa jo vaikka millaisen kartanon raivattua!

Päivässä on monta pientä hetkeä, joiden aikana ehtii siivota vaikkapa yhden tason. Televisio-ohjelmaa odotellessa voi tyhjentää sohvapöytää tai mainoskatkolla laittaa astiat tiskikoneeseen. Rajallinen aika pakottaa olemaan nopea ja tehokas.

Voiko olla niin, että kadonneen motivaation suurin syy on päämäärän puute? Jos mielessä siintelee kuva siististä ja edustuskelpoisesta kodista, siitä varmaan pitää huolta paremmin kuin jos ajatuksissa pyörii, että ”taas on pakko siivota”.

Maria: Miten sinusta tuli hamstraaja?

Työssäni kuulen paljon elämäntarinoita. Osa on surullisia ja traagisia. Yhteistä tarinoille on se, että niitä kerrotaan silloin, kun asiakkaan kanssa raivaamme tilaa hänen kotiinsa. Tavaralla on siis osuutensa tarinoissa. Usein ihmiset sanovat, että he eivät oikeasti ole sellaisia ihmisiä kuin heidän kotinsa antaa ymmärtää. Siksi saattaa olla, että kukaan toinen ihminen ei ole saanut vuosikausiin tulla heidän kotiinsa. Sukulaisia tavataan muualla, ystävyyssuhteet hoidetaan kahviloissa tai ravintoloissa. Tärkeä osa elämää jää toteutumatta, kun kotiin ei yksinkertaisesti voi kutsua ketään. Työkaverit eivät tiedä, millainen kaaos luotettavaksi, ahkeraksi ja huolelliseksi tiedetyn kollegan kotona vallitsee. Lapset ja lapsenlapset eivät ole tervetulleita yllätysvisiitille, jotkut eivät ole tervetulleita ollenkaan. Yhteistä tarinoille on häpeä. Ihmiset häpeävät sitä, miltä heidän kotinsa näyttää. Tämä häpeä kahlitsee ja rajoittaa elämää.

Kun nämä samat ihmiset kertovat enemmän, mistä kaaos juontaa juurensa, en voi kuin ihmetellä. Ihmettelen sitä, että he ovat hengissä ja järjissään. Kaaosta en ihmettele yhtään.

Tavarakasojen seassa nimittäin asuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä, he ovat saattaneet menettää puolisonsa tai lapsensa. On kertomuksia sairaudesta, masennuksesta, uupumuksesta. Niistä saattaa paistaa läpi kiltteys, toisten etujen laittaminen oman edun ja kodin edelle. Olen kuullut lapsuudesta, jossa ei opetettu siivoamaan, vaan palvelusväki huolehti kaikesta. Tai äärimmäisestä köyhyydestä, jonka vuoksi nyt pitää hamstrata. Jokainen tarina on erilainen.

Asiakkailleni olen luvannut, että heidän tarinansa pysyvät minun takanani. Mutta niitä kuultuani olen aina vain kiinnostuneempi ymmärtämään, miksi tavaralla on niin suuri osa elämässämme. Miksi se hallitsee kotejamme jopa niin, että tuntuu siltä, niinkuin sillä olisi oma tahto? Miksi siitä luopuminen on toisille helppoa ja toisille äärimmäisen vaikeaa?

Haluaisitko sinä jakaa oman tarinasi, nimettömänä tai nimen kanssa, kuvilla tai ilman? Voit lähettää tekstisi minulle sähköpostilla maria.laitinen(at)ordinare.fi ja julkaisen sen täällä blogissa haluamallasi tavalla. Wikipediasta löytyy englanninkielinen artikkeli pakonomaisesta hamstauksesta eli hoardingista englanniksi. Sinun tarinasi ei tarvitse liittyä artikkeliin, mutta voit pohtia suhdettasi tavaraan ja siihen, mitä keräät, miksi ja miten hamstraus vaikeuttaa/helpottaa elämääsi. Ja myös miten tähän on tultu, haluatko muuttaa tapojasi ja miten aiot sen tehdä?

Uskon, että mitä enemmän ihmiset jakavat näitä tarinoitaan, sitä enemmän kohtalotovereita löytyy. Kun ei olekaan ainut hamsteri tällä planeetalla, ei tarvitse hävetä enää. Riisutaanko yhdessä häpeä tämän tavara-asian ympäriltä? Kuka haluaa aloittaa?