You are currently browsing the category archive for the ‘Tavarafilosofiaa’ category.
Olen huomannut, että toisen kaaos olisi toiselle oikein riittävä järjestys.
Minulta ovat tilanneet palveluita monenlaiset ihmiset. Toisilla on kaikkien mittapuiden mukaan kaaos koko kodissa. ”Kosminen megahässäkkä” on mielenkiintoisin termi, jolla eräs rouva kotinsa tilannetta kuvasi, eikä luonnehdinta ollut kovin kaukana totuudesta. 😉
Olen myös nähnyt koteja, jotka ovat kuin sisustuslehdestä, mutta asukkaat ovat kokeneet kaappinsa sotkuisiksi tai vähintään liian täysiksi. Yksi parhaista esimerkeistä on koti, jossa emäntä on hyvinkin järjestelmällinen (voittaa jopa minut!), mutta työkiireiden vuoksi kaappien järjestys oli päässyt rapautumaan. Pohja oli siis olemassa.
Kaappi ennen
ja jälkeen.
Ehdimme jo tyhjentää yläkaapin ennen ennen-kuvan ottoa, joten kuvassa ei ole ihan koko totuus. Mutta kuitenkin kaappi näyttää jo melko hyvin järjestetyltä. Erityisesti ihailin laatikoita, jossa oli kerrottu, mitä niissä oli. Tai piti olla. Laatikoiden ulkonäkö nimittäin hieman hämää. Osassa sisältö oli sekalaista rompetta ja tärkeille asioille, joita löytyi monesta paikasta, ei ollut laatikkoa ollenkaan. Kävimme siis läpi jokaisen laatikon ja lajittelimme niiden sisällöt oikeisiin paikkoihin. Parin laatikon lapuissa jopa luki ”Sälää” ja näistä laatikoista pääsimme kokonaan eroon. Nyt niissä lukee mm. ”Kamerat”.
Käyntiäni seuraavana päivänä asiakkaalta tuli sähköpostilla kuva vaatehuoneen kaapeista. Hän oli inspiroitunut järjestämisestä niin, että oli käynyt vaatekaappinsa läpi ja tehnyt sinne hienon järjestyksen.
Kysyin asiakkaalta, miksi hän tilasi minut, kun osaa järjestää itsekin niin hyvin. Hän koki apuni arvokkaana tavaran vähentämisessä ja sanoi, että hän sai kaappien järjestämisestä järjestystä myös pään sisälle. Lisäksi yksin kaiken läpikäyminen olisi ollut liian rasittavaa. Yhdessä loimme kategoriat tavaroille ja hän printtasi tarrat laatikoihin.
Järjestys, kuten sekin, mikä on liikaa, on siis hyvin subjektiivista. En voi sanoa, että joku ei tarvitse apua, jos hän itse kokee sitä tarvitsevansa. Tärkeintä on, että asiakas saa sitä, mitä tilaa eli tilaa ja vapautta kotiinsa. Sitä tämäkin asiakas sai.
Työssäni kuulen paljon elämäntarinoita. Osa on surullisia ja traagisia. Yhteistä tarinoille on se, että niitä kerrotaan silloin, kun asiakkaan kanssa raivaamme tilaa hänen kotiinsa. Tavaralla on siis osuutensa tarinoissa. Usein ihmiset sanovat, että he eivät oikeasti ole sellaisia ihmisiä kuin heidän kotinsa antaa ymmärtää. Siksi saattaa olla, että kukaan toinen ihminen ei ole saanut vuosikausiin tulla heidän kotiinsa. Sukulaisia tavataan muualla, ystävyyssuhteet hoidetaan kahviloissa tai ravintoloissa. Tärkeä osa elämää jää toteutumatta, kun kotiin ei yksinkertaisesti voi kutsua ketään. Työkaverit eivät tiedä, millainen kaaos luotettavaksi, ahkeraksi ja huolelliseksi tiedetyn kollegan kotona vallitsee. Lapset ja lapsenlapset eivät ole tervetulleita yllätysvisiitille, jotkut eivät ole tervetulleita ollenkaan. Yhteistä tarinoille on häpeä. Ihmiset häpeävät sitä, miltä heidän kotinsa näyttää. Tämä häpeä kahlitsee ja rajoittaa elämää.
Kun nämä samat ihmiset kertovat enemmän, mistä kaaos juontaa juurensa, en voi kuin ihmetellä. Ihmettelen sitä, että he ovat hengissä ja järjissään. Kaaosta en ihmettele yhtään.
Tavarakasojen seassa nimittäin asuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä, he ovat saattaneet menettää puolisonsa tai lapsensa. On kertomuksia sairaudesta, masennuksesta, uupumuksesta. Niistä saattaa paistaa läpi kiltteys, toisten etujen laittaminen oman edun ja kodin edelle. Olen kuullut lapsuudesta, jossa ei opetettu siivoamaan, vaan palvelusväki huolehti kaikesta. Tai äärimmäisestä köyhyydestä, jonka vuoksi nyt pitää hamstrata. Jokainen tarina on erilainen.
Asiakkailleni olen luvannut, että heidän tarinansa pysyvät minun takanani. Mutta niitä kuultuani olen aina vain kiinnostuneempi ymmärtämään, miksi tavaralla on niin suuri osa elämässämme. Miksi se hallitsee kotejamme jopa niin, että tuntuu siltä, niinkuin sillä olisi oma tahto? Miksi siitä luopuminen on toisille helppoa ja toisille äärimmäisen vaikeaa?
Haluaisitko sinä jakaa oman tarinasi, nimettömänä tai nimen kanssa, kuvilla tai ilman? Voit lähettää tekstisi minulle sähköpostilla maria.laitinen(at)ordinare.fi ja julkaisen sen täällä blogissa haluamallasi tavalla. Wikipediasta löytyy englanninkielinen artikkeli pakonomaisesta hamstauksesta eli hoardingista englanniksi. Sinun tarinasi ei tarvitse liittyä artikkeliin, mutta voit pohtia suhdettasi tavaraan ja siihen, mitä keräät, miksi ja miten hamstraus vaikeuttaa/helpottaa elämääsi. Ja myös miten tähän on tultu, haluatko muuttaa tapojasi ja miten aiot sen tehdä?
Uskon, että mitä enemmän ihmiset jakavat näitä tarinoitaan, sitä enemmän kohtalotovereita löytyy. Kun ei olekaan ainut hamsteri tällä planeetalla, ei tarvitse hävetä enää. Riisutaanko yhdessä häpeä tämän tavara-asian ympäriltä? Kuka haluaa aloittaa?
Kiitos Tikru-Ihaalle tämän kirjoituksen inspiraatiosta.
Perheellämme oli kolmisen vuotta sitten harkinnassa muutto Ruotsiin.
Olin juuri ollut aarrekarttaillassa. Ystäväni oli sairauslomalla ja kutsui minut kylään. Hänellä oli iso kasa lehtiä, joita oli säästänyt sitä varten, että joskus sitten lukee niitä. Joka lehdessä oli joku juttu, joka olisi pitänyt ottaa talteen. Ehdotin hänelle aarrekartan tekemistä. Ystäväni kaivoi esiin suuret pahvit ja ryhdyimme selailemaan lehtiä. Päätin ”sisustaa” uuden kotimme. Oli aivan ihanaa leikata ja liimata oman näköisiään sisustusratkaisuja. Siitä tuli tällainen (huomatkaa ammattimainen kuva ;)):
Muuttoa Ruotsiin ei tullut, mutta tämä koristaa ruokahuoneemme seinää vielä nytkin.
Ystäväni teki oman aarrekarttansa. Toivon, että hänen unelmansa ovat toteutuneet tai toteutumassa. Ainakin hän pääsi eroon isosta pinosta lehtiä, koska reikäisiä ja leikeltyjä lehtiä ei ollut enää mitään syytä säästellä kaapissa. 🙂
Mitä omien unelmieni toteutumiseen tulee, tällaisia sanoja löysin omaan aarrekarttaani:
Aarrekarttaa aloittaessani en tiennyt, minne päätyisin. Leikkelin sellaiset otsikot ja kuvat, jotka tuntuivat oikeilta ja liimailin niitä kahdelle A3:lle. Laitoin ne vaatekaapin oveen. Siinä niitä katson ja iloitsen, että osa on jo toteutunut ja loppujenkin uskon tulevan toteen. Olen todellakin löytänyt uudelle uralle ja saan käyttää luovuuttani joka päivä!
Kun tietää, mitä haluaa, on jo matkalla sen saavuttamiseen. Kokeile vaikka!
Rouva U. lähestyi minua seuraavan sisältöisellä sähköpostiviestillä:
Ymmärrän hyvin, miten turhan tavaran poistaminen kodista lisää elämänlaatua. Osaan analysoida jossain määrin syitä, miksi meille kertyy kaikenlaista. Osa meille turhista tavaroista löytää uuden osoitteen pienehköllä vaivalla, mutta yksi on minulle mielettömän vaikeaa: tavaran roskiin (kaatopaikalle) heittäminen! Tunnen kamalan huonoa omaatuntoa kaikesta roskiin laittamastani ja siksi meillä roikkuu pelejä, joita ei voi kierrättää, kun joku osa puuttuu tai kaapissa voi olla epäsopivia alusvaatteita, kun eihän niitä kukaan käyttäisi. Varmaan kuormitan myös hyväntekeväisyyskirpparin lajittelijoita tavaroilla, jotka he heittävät suoraan roskiin. Mistä saisin ekologisen synninpäästön?
Niinkuin näissä tavara-asioissa yleensäkin, et ole huolinesi yksin, rouva U. Olen huomannut, että juuri kaltaisesi – keskivertoa enemmän ekohenkiset – ihmiset kärsivät tavarapaljoudesta kodeissaan ja paljolti samasta syystä kuin sinä. Kaatopaikkojen kuormittaminen vain on vaikeaa. Vaikeaa se on minullekin ja mieluiten näkisin, että kaikki ihmisten kodeista vapauttamani tavara menisi hyötykäyttöön, vaikkapa uusiomateriaaliksi. Olisi aivan mahtavaa, jos emme täyttäisi kaatopaikkojamme enää, vaan jo tuotetut tavarat saisivat uuden elämän, ehkä eri muodossa.
Mutta nyt, kun toimivaa uusiomateriaalien kierrätysjärjestelmää ei ole, säästämmekö kaiken vain kodeissamme? Mitä odotamme? Sitäkö, että tavarat häviävät itsekseen? Että kaatopaikat tyhjentyvät? Pelastammeko maailmaa oman terveytemme ja hyvinvointimme kustannuksella säilömällä roskaa kotonamme? Kenen oloa helpottaa, että emme vie rikkinäisiä tavaroita kaapeistamme kaatopaikalle? Ostammeko isomman asunnon, että roska mahtuu komeroihin ja kellarivarastoihin?
Olisiko kuitenkin parasta tehdä rohkea, vaikkakin kipeä päätös, päästää kaatopaikalle kuuluvasta tavarasta irti? Jos se rasittaa omaa eloa, kumpi on tärkeämpää, oma hyvinvointi vai maailman tila? Mitä hyötyä on säästää tavaraa kodissamme, josta perikunta viimeistään kärrää sen kaatopaikalle?
Ja kaikkea ei todellakaan tarvitse laittaa sekajätteisiin. Rikkinäisen lautapelin pahvisen pelilaudan ja kotelon voi laittaa kartongin keräykseen, puiset nappulat ja muovipussit energiajakeeseen ja vain kovaa muovia olevat osat sekajätteisiin. Sekajätettähän ovat oikeastaan vain nahka, keinonahka, kumi, posliini ja PVC-muovi (noin karkeasti otettuna). Pääkaupunkiseudulla on hyvät mahdollisuudet vaikka itse kuljettaa energiajaetta HSY:n Sorttiasemille ja taloyhtiöhinkin alkaa kiitettävästi tulla energiajaeastioita.
Löysin tällaiset varsin perusteelliset jätteiden lajitteluohjeet netistä ja lähintä keräyspaikkaa voi katsoa www.kierratys.info
Paljonkohan sinun turhasta tavarastasi oikeasti onkaan kaatopaikalle joutavaa sekajätettä? Haluaisitko raportoida, rouva U.?
Koen olevani etuoikeutettu, kun ihmiset lähettävät minulle tällaisia kysymyksiä. Kiitos, Herra P., kun annoit luvan julkaista tämän blogissani.
Kysymykseni on: miten innostaa ja motivoida hamstraava ja tavaraan takertuva puolisoni luopumaan tavarasta? Syyllistäminen, valittaminen ja marmattaminen ovat käytännössä osoittautuneet huonoiksi keinoiksi. Keskustelunavaukseni ajautuvat yleensä keskinäiseksi kinasteluksi siitä mitä, miten paljon ja millä keinoin tavaraa pitäisi vähentää. Ne syövät käytännössä meiltä molemmilta energiaa, jota lapsiperheessä ei arjen rumban keskellä tunnetusti ole liikaa.
Ongelman ydin on seuraava: koen itse että nimenomaan puolisollani on ihan tajuttoman paljon turhaa tavaraa joista suurinta osaa hän ei koskaan käytä. Häntä ei tavaran runsaus ei selvästikkään samalla tavoin ärsytä, vaikka toki hänkin toisinaan kipuilee sisustuksen ikuista keskeneräisyyttä ja ihan vapaaehtoisesti vastikään karsi sadoista kirjoistaan noin neljäsosan (odottamaan ullakolle sitä kaunista päivää kun on aikaa myydä ne). Itse ahdistun kotimme runsaasta tavaramäärästään tavattomasti, en koe kotiamme kovinkaan viihtyisäksi. Toki minulla itsellänikin on vähennystarpeeni, mutta jos pitäisi antaa jonkinlainen veikkaus henkilökohtaisen tavaran jakosuhteesta puolisoni ja itseni välillä niin sanoisin että se on siinä 7-3 tai 8-2 paikkeilla.
Hyviä tapoja motivoida puolisoani mukaan karsimaan lyhyessä ajassa / kertarysäyksellä kotimme tavarat sekä osoittaa ahdistukseni syy puolisolleni otetaan ilolla vastaan.
Herra P.
Voi voi sentään. Kuulostaa varsin kimurantilta tilanteelta. Enpä lupaa, että viisasten kiveä tässä löydän, mutta voin kertoa muutamia asioita, joita tulee mieleeni.
Jos olet seurannut Himohamstraajat-ohjelmaa (minä olen katsonut vain yhden jakson ;)) siellä näyttää olevan sellainen tilanne, että tavaraa tullaan raivaamaan väkisin ja pakottamalla toinen siihen. Seuraukset eivät ole hyviä. Mielestäni luopumisen vapaaehtoisuus on kaiken lähtökohta. Jos ihminen pakotetaan luopumaan sellaisesta, mikä on hänelle tärkeää, kävellään hänen ylitsee. Raivauksen tuloksetkaan eivät jääne pysyviksi.
Toisaalta taas, parisuhteessa eläminen tällaisen ihmisen kanssa verottaa voimia ja henkistä energiaa. Liika tavara itsessään jo imee energiaa ja kun asiasta tulee vielä riitaa, on elämä varmaan molemmilla osapuolilla hankalaa. Tilanteesta kärsii koko perhe, myös lapset. En usko, että vaimosikaan varsinaisesti nauttii tavaramäärästä. Hän vain tarvitsee sitä johonkin.
Itse kyselen asiakkailtani, mitä tavara heille antaa. Aika usein tavarat antavat turvallisuutta tai oikeammin turvallisuuden tunteen. Tai niihin liittyy ”sukuvelvoitteita” eli suvun tavarat on ”pakko” säästää. Jotkut eivät raaski heittää pois käyttökelpoista ja ehjää tavaraa, vaikka se olisi tarpeetonta. Toisille taas shoppailu antaa mielihyvää, jota pitää kokea kerta toisensa jälkeen. Seuraukset näkyvät jossain eli kotina kasoina ja tilillä miinuksena. Olen myös huomannut ja lukenut, että masennus voi olla syynä tavaran kertymiseen. Masentuneen ihmisen päätöksentekokyky on heikentynyt ja voimat vähissä. Toisilla tavaramäärä on vain optinen harha, joka johtuu huonosti järjestetyistä kaapeista. Näissä tapauksissa kaappien järjestäminen vähentää tasoilla näkyvää tavaraa huomattavasti.
Sen tarkemmin perheenne tilannetta tuntematta, en esitä mitään ratkaisuvaihtoehtoja, vaan pikemminkin kyselisin vähän.
Oletko tarjonnut vaimollesi apua? Häntä voisi ilahduttaa, jos ottaisit asiaksesi laittaa vaikkapa Huutonetiin myyntiin ullakolle viedyt kirjat. Tai jospa tekisitte sen yhdessä? Voisitko ajatella, että auttamalla vaimoasi kirjojen laitossa voisit osoittaa, että välität hänestä ja kodistanne? Voisitko ehdottaa, että jos kirjat eivät mene kaupaksi, ne lahjoitettaisiin johonkin? Kirjoista voi tehdä paketteja esim. kaikki dekkarit yhteen kuvaan päällekäin siten, että selkämyksestä näkyvät nimet. Näin pääsee kerralla eroon useammasta kirjasta. Huutonetissä on oma osasto kirjapaketeille.
Voisitko samalla jutella vaimollesi tunteistasi (että sinua harmittaa, suututtaa ja jopa ehkä hävettää), että kotiinne ei voi kutsua ihmisiä tai kuinka olisit iloinen ja helpottunut, jos tavaraa vähennettäisiin? Olisiko kodissanne huone tai nurkkaus, joka julistettaisiin kamavapaaksi vyöhykkeeksi ja sinä olisit vastuussa sen pysymisestä siistinä?
Nämä ovat hankalia asioita. Toisen yli ei voi kävellä, eikä väkisin muuttaa. Puhumalla avoimesti ja minä-muodossa tavaran aiheuttamista tunteista, voisi olla jotain vaikutusta. Mutta viime kädessä sokeasta ei saa näkevää kuin ihmeellä.
Ja omia tavaroitaanhan voi raivata. Ehkä toinen huomaa, miten mukavaa se on, kun tavara vähenee…
Voimia ja tsemppiä sinulle ja perheellesi!
Maria
PS. Kysymyksestäsi inspiroituneena mietin joululahjaideaa heille, joilla on jo kaikkea – liikaa. Minulta voi ostaa raivauslahjakortin siten, että teen ensin Tupatarkastuksen. Siinä voimme yhdessä lahjanantajan ja -saajan kanssa selvittää, haluaako saaja ottaa lahjakortin vastaan. Jos saaja ei halua tai tarvitse apua, en veloita Tupatarkastuksesta. Mutta olen aika hyvä houkuttelemaan raivauksen aloittamiseen 😉
Juuso Palander asetti minut visaisen pulman eteen. Hän näet kysyi Facebookissa, mitä mieltä olen minimalismista.
Piti oikein miettiä.
Itse en ole minimalisti. Todellakaan. Ehkä juuri siitä syystä ymmärrän hyvin tavaran kanssa kamppailevia kanssaihmisiäni. Samoja tavaroita, mitä asiakkaiden luota raivaan, löytyy omista kaapeistani: 90-luvun verhoja, ”varmuuden vuoksi” säästettyjä Nokian ”varakännyköitä”, itsepoltettuja cd-levyjä ja käytettyjä lahjapapereita. Olen toki raivannut kotiamme siten, että tavaramäärä ei ahdista, vaan ne ovat siististi kaapeissa ja tarvittaessa löydän etsimäni.
Minimalismiin yhdistän mielessäni asketismin, itsensä kieltämisen, ehkä jopa hienoisen kiihkoilun. Keskustelen asiasta mielelläni ja tämä on minun mielipiteeni, joka naiselliseen tapaan voi myös muuttua 🙂
Kysyin mielipiteitä Ordinaren Facebook-sivuilla ja sain 11 kommenttia tähän päivään mennessä. Näytti siltä, että suppeasta otoksesta huolimatta asiasta keräämäni mutu-tieto pitäisi paikkansa. Olen nimittäin huomannut, että minimalismi, etenkin 100 tavaran haaste, viehättää etupäässä miehiä. Naiset näyttävät suhtautuvan tavaraan sallivammin, minimalismi olisi kyllä hienoa, mutta elämän realiteetit, kuten lapset, otetaan huomioon. Elämä saa näkyä.
Suomessa jo lähes viralliseksi vähentäjä-julkkikseksi on noussut Sampsa Kiianmaa, joka on blogissaan Vehmas Assembly kertoi projektinsa etenemisestä ja sittemmin on pohdiskellut hyvää elämää laajemminkin.
Olen bongannut muutaman asiasta innostuneen MIEHEN, kuten Sampsan esikuvan Dave Brunon ja Sampsasta vaikutteita saaneen Sähköpaimenen, blogit. Jostain syystä naisia ei näissä ympyröissä nähdä.
Sen sijaan naisiin näyttää vedonneen 100 tavaran vähennyshaaste. Sen esitti Saituri ja ainakin Ritva Rajander-Juusti ja Sotkuholisti tarttuivat haasteeseen.
Olisiko tässä nähtävissä miesten ja naisten eroa? Miehet pystyvät rajaamaan omat henkilökohtaiset tavaransa siten, että perheen yhteisiä ei lasketa. Ajattelisin, että naiset ajattelevat helpommin perheen yhteisiä kuin omiaan. Esimerkiksi perheen kukkamaljakot mies ajattelee suosiolla perheen omaisuudeksi, naiselle taas tulee heti stressi, jos pitäisi päättää, kenen ne ovat. Siitä syystä 100 tavaran vähentäminen on huomattavasti helpompaa. Ei tarvitse jaotella henkilökohtaisia ja perheen yhteisiä tavaroita.
Ehkä päädyn olemaan minimalismista sitä mieltä, että se on ok niille, joille se sopii. Ehkä suosittelisin minimalismia ostamisessa. Kohtuullisesti tavaraa, hyvin järjestettynä, voisi olla minun reseptini.
Mikä olisi sinun reseptisi?
Jos leluja on vähän, ne mahtuvat säilytystiloihin vaikka miten päin. Jos niitä on kohtuullisesti, niille on löydettävissä paikat. Jos niitä on liikaa, kannattaa ensin lukea osat 1 ja 2. Sen jälkeen näistä vinkeistä voi olla apua. Kiitokset avustanne vielä kerran Pauliina Mäkelä, Milja Hahto, Jaana Huhta, Mari Pakkala-Weckström, Heli Kauppinen, Pirjo Olin, Laura Browne, Reija Marianne Wihinen ja Anu Vuollet!
1. Jokaiselle lelulle oma paikka: kirjat kirjahyllyyn, legot isoihin laatikoihin vaikkapa sängyn alle, pehmolelut säilytyspussiin, lego-ohjeet kansioon, satukasetit ja cd-levyt pieneen salkkuun, pelit hyllylle jne.
2. Vauva-aikana ja kun perheessä on pieni taapero, leluja kannattaa sijoittaa olohuoneessa alahyllyille ja -laatikoihin, joista lapsi voi huoleti ottaa lelut esiin ihan itse.
3. Säilytyksessä isot läpinäkyvät muovilaatikot ovat osoittautuneet parhaiksi. Niihin kun tekee tarrat sisällöstä, on tavarat helppo kerätä omiin laatikoihinsa. Ihan pieniä lapsia helpottaa, jos laatikoissa on vielä lelujen kuva. Digikameralla voi ottaa kuvan, printata ja liimata sen kontaktimuovin kanssa laatikon kylkeen.
4. Jos lapsia on useampia, voi jokaiselle varata ikioman laatikon kaikkein rakkaimpia, ikiomia, leluja varten.
5. Sängyn alle mahtuu monta laatikkoa. Puiset junaradat yhteen, duplot toiseen, leikkiastiat kolmanteen…
Olisiko paikkojen keksimistä vaikeampaa sittenkin saada lelut siirtymään niille? Vaikka paikat olisi merkitty hienosti ja jokaisella tavaralla olisi oma paikka, miten ne löytävät tiensä sinne?
Lasten ohjaaminen ja opastaminen lelujen, kirjojen, tavaroiden ja omien vaatteiden paikalleen laittoon pitää aloittaa ihan pienenä. Se vaatii meiltä vanhemmilta kärsivällisyyttä. Joka ilta pitää jaksaa ohjata lasta, vaikka ihan kädestä pitäen, laittamaan legot legolaatikkoon, palapelin palat omaan laatikkoonsa, nuket nukkumaan ja kirjat kirjahyllyyn.
Kun ”käskytys” tehdään lempeästi, yksi laji kerrallaan, lapsi oppii järjestelmällisyyttä. Jos tavaroita ei ole liikaa, lasta ei ala ahdistaa, vaan hän selviää niistä. Hyvä tapa on myös opettaa keräämään vanhat leikit pois ennen kuin uusia aloitetaan. Esimerkiksi palapelien kanssa tämä toimii varsin hyvin, jos ne ovat ylhäällä hyllyssä ja vaativat aikuisen antamaan niitä.
Kaikki lähteekin siis meistä vanhemmista, isistä ja äideistä. Vain esimerkillämme voimme opettaa lapsia huolehtimaan tavaroistaan. Ja samaa pitää jaksaa toistaa illasta toiseen. Palkkiona on se, että jo 2-vuotias osaa laittaa itse tavarat oikeille paikoilleen. Kuten Wihisen perheessä.
Tämänkin artikkelin kirjoittamiseen ovat osallistuneet Pauliina Mäkelä, Milja Hahto, Jaana Huhta, Mari Pakkala-Weckström, Heli Kauppinen, Pirjo Olin, Laura Browne, Reija Marianne Wihinen ja Anu Vuollet. Kiitokset!
Miten sisään tulevaa leluvirtaa sitten saa padottua? Joulu lähestyy ja hyvät neuvot ovat kalliit. Tai kuten tässä tapauksessa kallisarvoisia, mutta täysin ilmaisia. 🙂
1. Pyydä tätejä/setiä/kummivanhempia lelulahjojen sijaan keräämään hyvät aterin- ja astiasarjat. Näin lapsella on poismuuttaessa kaikki tarvittava valmiina.
2. Ehjiä leluja voi vaihtaa kavereiden kesken joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Näin vanha tuntuu uudelta.
3. Sukulaisten kysellessä lahjatoiveita vanhemmat voivat esittää, että nämä voisivat yhdessä ostaa jotain isompaa. Hienommat legopaketit, nukkekodit ja isot sarjat ovat kalliita. Harvalla sukulaisella yksin on varaa digikameraan, uuteen kännykkään, tietokoneeseen tai pelikonsoliin, jollaisista nuorison toiveet usein koostuvat. Koko suvun kolehdilla vanhempien rahat säästyvät, eikä turhaa tavaraa tule kaapintäytteeksi.
4. Jos joulun ja merkkipäivien ongelmana on huonolaatuisten ja heti rikki menevien lelujen tulva, voi lahjanantajia kohteliaasti ohjeistaa vaikkapa ostamaan pari kestävää ja hyvälaatuista lelua. Sarjoja voi myös täydentää. Brion junarataankin uusia osia on vaikka millä mitalla.
5. Perintölelujen hyödyntäminen sukupolvesta toiseen on viisasta. Korkealaatuiset puulelut kestävät vuosia ja niitä voi kierrättää sisarusten lapsilla. Käsistään kätevä tekee omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen nukkeja, autoja ja vaikka mitä persoonallisia leluja.
6. Roolivaatteet, rakennussarjat, kirjat ja kehittävät lautapelit antavat tilaa lapsen omalle mielikuvitukselle enemmän kuin muottiinvaletut muovihirviöt.
7. Askartelutarvikkeet, muovailuvaha, piirustuspaperi, värityskirjat, vesivärit, sormivärit, kynät, sakset ja muu itseilmaisun välineistö on tervetullutta lahjatavaraa monessa perheessä. Ne kuluvat käytössä, eivätkä siis jää rasittamaan rajallisia säilytystiloja.
8. Vanhemmat eivät itse osta leluja ollenkaan. Yleensä sukulaisilta ja kavereilta syntymäpäivälahjaksi tulee jo enemmän kuin tarpeeksi.
9. Lahjakortit Linnanmäelle, elokuviin, sisähuvipuistoihin tai risteilylle ovat hyviä korvikkeita tavaralle. Sukulaiset voivat halutessaan osallistua lapsen harrastuksen kuten kuvataidekoulun, soitto- tai tennistuntien kustantamiseen. Lahjan antaja voi myös itse lupautua viemään lapsen vaikkapa karting-ajoon, seinäkiipeilyyn, kirjakauppaan, teatteriin, konserttiin, näyttelyyn, kotieläintilalle, jäätelölle, picnicille. Niistä jää varmasti paremmat muistot kuin heti rikkimenevästä autoradasta tai liian pienestä villapaidasta.
Mainion vinkin antoi Heli kirppisvierailuille: ”4-vuotiaat kaksospoikani tykkäävät kierrellä kanssani kirppareita, mikä on tietysti ihana asia. En kuitenkaan halua, että sieltä tarttuu meille mukaan isoja leluja, koska niille ei ole tilaa. Olenkin antanut pojille kirpparille mukaan pikkuriikkiset ”selkäreput”, siis sellaiset joihin mahtu suunnilleen 2 dl pillimehu, ei enempää. Pojat ovat saaneet reppuihin muutaman kolikon, ja sitten niillä ovat saaneet valita leluja, jotka mahtuvat noihin minireppuihin. Hyvin ovat tyytyneet tähän sääntöön. Rahan arvoa ja hintoja eivät tietysti vielä ymmärrä, mutta on kuitenkin hienoa kun saa itse maksaa kolikolla kassalla.:) Kaikki olemme tyytyväisiä kotiin tullessamme! Ilman reppusääntöä kirpparilla varmasti ruinattaisiin niitä kaikista isoimpia muovisia autoja jne.”
Pyysin Facebookissa Ordinaren ystäviä auttamaan leluaiheisessa blogikirjoituksessa. Idea osoittautui paremmaksi, kuin olin luullutkaan. Joukossa ei tyhmyys tiivistynyt, vaan viisaus. Tätä kutsutaan crowdsourcingiksi eli talkoistamiseksi. Kiitos osallistumisesta Pauliina Mäkelä, Milja Hahto, Jaana Huhta, Mari Pakkala-Weckström, Heli Kauppinen, Pirjo Olin, Laura Browne, Reija Marianne Wihinen ja Anu Vuollet!
Koska ideoita tuli niin paljon, päätin tehdä kolme pienempää blogikirjoitusta aiheesta. Ryhmittelin ideat sen mukaan, kuuluvatko ne kategoriaan halki (vähentäminen), poikki (sisääntulevan määrän patoaminen) vai pinoon (paikka kaikelle ja kaikki paikalleen). 
Ja sitten itse vinkkeihin. Miten leluvuori on parasta halkaista?
1. Vauvanvaatteet ja lelut neuvolan laatikkoon, jossa lukee ”Saa ottaa”. Ja jos omassa neuvolassasi ei tällaista laatikkoa ole, sellaista voi hyvin ehdottaa. Myös oman taloyhtiön jätehuoneeseen voi ehdottaa kierrätysnurkkausta, johon tarpeettomat lelut voisi tuoda. Meidän taloyhtiössämme sellainen on ja löysimme poikani kanssa sieltä lego-aarteen eli vauvan pesuammeellisen legoja muutama vuosi sitten. Pesimme ne ja käytössä ovat vieläkin.
2. Lelut ja vaatteet kavereille ja sukulaisille.
3. Lahjoitus hyväntekeväisyyteen (esim. pakolaisten vastaanottokeskukseen)
4. Myynti kirpputorilla siten, että lapset saavat itse pitää rahat. Raha motivoi nuorisoa kuulemma oikein hyvin hankkiutumaan levyistä, leffoista ja muistakin turhista tavaroista eroon. Ja turhat tavarat pois ennen kuin uusia tulee.
5. Myytävien lelujen valikointi siten, että sarjat (kuten Briot ja Duplot) säästetään ja ”irtolelut” myydään kirpputorilla.
6. Lahjoittaminen päiväkotiin, iltapäiväkerhoon tai seurakunnan päiväkerhoon.
7. Hyvä keino lisätä lelujen ja kirjojen arvostusta on heittää rikkinäiset lelut, revityt kirjat ja palapelit, joista puuttuu paloja rohkeasti vain pois. Jos palapeli on rakas, lapsi varmasti pitää huolta, että palat kerätään talteen joka kerta. Poisheitettävistä kirjoista voi irroittaa kannet ja laittaa sivut paperinkeräykseen. Pahviset palapelit saa laittaa kartonginkeräyslaatikkoon. Jos taloyhtiössä kerätään energiajaetta, kirjan kannet voi laittaa sinne, kuten myös puupalapelit. Lelut ovat yleensä sekajätettä.
8. Päätös siitä, että enempää säilytystilaa ei leluille hankita. Kun uusia tavaroita tulee, vanhoja on vain pakko laittaa pois.
9. ”Pieneksi jääneet” lelut heti kiertoon, kun ne eivät kiinnosta enää. Jos uusia vauvoja ei ole tiedossa, 2-vuotiaan lelulaatikoita ei kannata täyttää puruleluilla ja helistimillä.
10. Lelujen piilottaminen yläkaappiin joksikin aikaa on hyvä keino vähentää lattioilla pyörivien lelujen määrää. Myös vähentämisen avuksi siitä on, kun jemmatuista leluista annetaan lapsen valita vaikkapa 5 kappaletta takaisin käyttöön. Jos sama lelu jää kerta toisensa jälkeen varastoon, sen voi vaivihkaa siirtää kirpparilaatikkoon.
Keksitkö vielä lisää vinkkejä tavaran vähentämiseen?
Tavararemontti - järjestämisen ammattilaiset 