You are currently browsing the category archive for the ‘Nimettömät hamsterit’ category.
”Leena” on Tavararemontin asiakas, jonka tarinan haastattelun pohjalta kirjoitti Tanja Kukkonen. Lue, millainen tilanne oli ennen raivausta.
Siitä on nyt kulunut vuosi. Kuinka paljon vuodessa voikaan tapahtua! Kun viimeksi kirjoitin, istuin järkyttävän sekamelskan keskellä ja olin todella ahdistunut ja epätoivoinen. Nyt kaikki on toisin. Olin aikoinaan vannonut, etten koskaan puhuisi ongelmastani kenellekään. Mutta tämä helpotuksen ja onnellisuuden tunne sai minut jakamaan kaiken kanssanne. Asuntoni raivauksen myötä on vapautunut suunnaton määrä energiaa ja minun on taas helpompi olla ja hengittää.
Mihin viimeksi jäinkään..? Niin, laitoin siis Marialle viestin, jossa pyysin apua tavarakaaoksen selättämiseen. Eikä minun tarvinnut odottaa vastausta kovinkaan kauaa. Jo seuraavana päivänä saimme sovittua päivän, jolloin projekti aloitettaisiin. Sain vielä hetken aikaa valmistautua henkisesti siihen, että tuntematon ihminen saapuu kotiini ja näkee häpeäpisteeni. Toisaalta, tarvitsin jonkun ulkoisen kannusteen, jotta minulla olisi ylipäätään voimia ryhtyä tähän projektiin. Rohkaistuin kertomaan hankkimastani avusta muutamalle tarkoin valitulle läheiselleni. Asian julkistaminen hävetti valtavasti, mutta kaikki olivat todella kannustavia.
Sitten koitti päivä, jolloin urakka aloitettiin. Ajatus siitä, että minun pitäisi avautua tuikituntemattomalle ihmiselle elämänhistoriastani, oli todella pelottava. Enkä aikonutkaan. Siis avautua. Mitäpä se hänelle kuuluisi, minkä vuoksi kotini oli mennyt tällaiseen kaaokseen? Olikin huojentavaa huomata, ettei Maria edes kysellyt. Hän ei arvostellut, eikä syyllistänyt. Sain kertoa hänelle tarinaani täysin vapaaehtoisesti omassa tahdissani tavaroiden raivauksen lomassa. Ja kyllähän sitä tarinaa riittikin, kun pääsin vauhtiin. Mutta minulla oli vapaus kertoa ja jättää kertomatta kaikki, mitä itse halusin.
Ensimmäiset kaksi päivää käytimme vaatehuoneen tyhjentämiseen ja järjestämiseen. Tavaroiden läpikäyminen vei niin mennessään, että syöminenkin meinasi meiltä unohtua. Raivaaminen oli sekä henkisesti että fyysisesti niin rankkaa, että ensimmäisenä päivänä Marian lähdettyä kaaduin sänkyyn ja nukuin kolme tuntia. Raskain ponnistus oli edesmenneen äitini tavaroiden läpikäyminen ja turhista luopuminen. Tunneside tavaroihin oli niin vahva. Mutta enää en voinut perääntyä, olin päättänyt selvitä ja tämä oli ainoa keino! Minulle oli yllättävää, kuinka paljon yhden raivauspäivän aikana joutui tekemään päätöksiä: mitä säilytetään, mitä kierrätetään, mitä heitetään pois. Tähän päätöksentekoon sain myös tukea Marialta aina, kun sitä tarvitsin.
Ensimmäisen päivän saldo, vaatehuoneesta energiajätettä
Tavararemontti, joka asunnossani tehtiin, oli kyllä ehdottomasti kaiken vaivan ja siihen satsatun rahan arvoista! Jo ensimmäisen päivän jälkeen oloni oli paljon toiveikkaampi, puhumattakaan olostani koko urakan päätyttyä. Tilasta ja vapaudesta saamani energian voimalla jaksoin itsekseni käydä läpi papereita, mapittaa niitä ja silputa tarpeettomat. Reilun kuukauden aikana teimme töitä neljänä päivänä ja jokainen kerta loi minuun uutta uskoa ja antoi minulle lisää energiaa! Asuntoni lisäksi kävimme läpi myös häkkivaraston. Syksyllä yhdessä tehty viides kerta olikin vain viimeistelyä.
Tänään istun ihanan avarassa kodissani ja mietin, että nuo muutamat jäljelle jääneet laatikolliset paperia pitäisi käydä vielä läpi ja lajitella säilytettäviin, silputtaviin ja poisheitettäviin. Tavarakaaoksesta löytyneet vanhat filmirullatkin pitäisi viedä kehitettäväksi. Olen hankkinut jo uuden sohvan ja ensimmäistä kertaa vuosiin voin istua ruokapöydän ääressä. Lattialla on pari uutta mattoa. Vielä kun löydän uudet verhot, alkaa urakka olla valmis.
En voisi olla enempää tyytyväinen lopputulokseen. Vuosikausia varastona ja kaatopaikkana olleesta asunnostani on tullut koti!
Tämä kirjoitus on tehty haastattelemalla asiakastamme ja käytämme hänestä nimeä Leena. Tarinan kirjalliseen muotoon saatteli Tanja Kukkonen.
Siinä se nyt on. Viesti ihmiselle, joka toivottavasti voi minua auttaa. Ja ainoalle ihmiselle, jonka minä annan auttaa itseäni. Klo on 02:00 ja on helmikuu 2011. Jos en tee tätä nyt, ahdistus jää taas takaraivooni hautumaan ja asia siirtyy jälleen kerran eteenpäin. Jos jätän tämän huomiseen, voin olla varma, että aamun paljastama häpeän tunne estää minua lähettämästä viestiä.
Tähän hetkeen olen tehnyt matkaa jo vuosien ajan. Kaikkia keinoja tilanteen purkamiseksi olen jo kokeillut. Ensiavuksi ostetut paperisilppuri ja järjestettyjä papereita odottavat, tyhjinä ammottavat mapit ovat tuolla jossakin, paperi- ja tavararöykkiöiden alla. Luulen, että lopullisen potkun elämäntilanteeni ymmärtämiseen antoi Himohamstraajat-ohjelma. Tiedättehän? Huomasin, että muillakin ihmisillä on samanlaisia koteja kuin minulla, ellei jopa pahempiakin. En ole siis ainoa ihminen maailmassa, jonka kodissa ei ole edes yhtä tyhjää kohtaa, mihin jonkin tavaran laskisin. Ei pöydän kulmaa, johon kahvikupin tai lautasen laittaisin. Silityslautakin on ollut levitettynä ja täynnä tavaraa. Pienen asuntoni tavararöykkiöiden yli olen oppinut loikkimaan jo hyvinkin näppärästi.
Helsingin työväenopistolla järjestettiin luento vuonna 2010, Anne te Velde-Luoman pitämä. Olin paikalla kuuntelemassa, hakemassa tietoa ja apua. Oli helpottavaa kuulla, että on olemassa järjestämisen ammattilaisia, Professional Organizereita, jotka voivat auttaa. He tulevat kotiini, ottavat minua ”kädestä kiinni” ja alkavat yhdessä minun kanssani purkaa vyyhtiä tavara kerrallaan. Kunnes viimeinenkin tavara on omalla paikallaan ja koti järjestyksessä. Ja mikä parasta, nämä ihmiset eivät tuomitse, kysele tai vaadi selitystä tai perusteluja kotini kaaokselle.
En ole aina ollut tällainen. Aikoinaan olen saanut sisustettua kotini viihtyisäksi ja pidettyä sen siistinä ja järjestyksessä. Äitini oli ahkera ja taitava kotitalous- ja käsityöihminen. Hänellä oli kolme lasta, hän teki kolmivuorotyötä ja piti kodin hyvässä järjestyksessä. Koti oli siisti ja vuoteissa tuoksuivat puhtaat lakanat. Isä myös oli kätevä käsistään ja otti heti nikkarin työkalut esille, jos omakotitalossamme jokin paikka oli rempallaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tiedostan, että tämä valtava häpeän tunne johtuu ainakin osittain siitä, etten pysty samaan kuin mihin äitini aikoinaan pystyi. Minulla ei ole edes lapsia enkä sittenkään saa pidettyä kotiani järjestyksessä, minkä vuoksi tunnen itseni entistäkin huonommaksi. Niinpä niin…Nämä äitien ja tytärten väliset suhteet…
Entäs minä? Olen keski-ikäinen, yksin asuva nainen, jolla on akateeminen loppututkinto. Työelämässä olen ollut pitkään kiireisessä, stressaavassa työssä, johon on sisältynyt työnjohdollisia tehtäviä, mutta en pysty huolehtimaan omasta kodistani. Olen ollut masentunut ja liian uupunut ajattelemaan, saati siivoamaan. Kotona ei tee mieli olla. Kukaan vastaan tulevista ihmisistä ei tiedä, millainen törky näin siistiltä näyttävän naisen kodissa vallitsee. Kotini tavaramäärä on kuin mätäpaise, jonka olemassaolosta en ole halunnut puhua enkä esitellä sitä kenellekään. Sosiaalisen elämäni ulkoistaminen on vaatinut minulta melkoisesti organisointia, mutta syyllisyys ja häpeä pakottaa minut siihen. En ole halunnut kenenkään tietävän.
Se, että istun nyt tässä koneen äärellä, apua pyytämässä, on vaatinut aikansa. Ja veronsa. Kukaan ihminen ei kestä mitä tahansa. Muistelen, että kotini järjestyksen hallinta alkoi heiketä jo 90-luvun lopulla ja tilanne paheni 2000-luvun kuluessa. Kodin täydellinen romahdus tapahtui vuonna 2007, kun asunnossani oli vesivahinko ja lattia piti kokonaan uusia. Jotta remonttimiehet mahtuivat edes jotenkin tekemään remonttia, annoin osan huonekaluistani, kuten kauniin ruokapöydän tuoleineen ja sohvan, kirpputorille. Sänky meni jätteisiin. Kaikki muu jäi nurkkiini pyörimään. Tarkoitus oli ostaa remontin jälkeen uudet huonekalut, mutta sain ostettua vain sängyn. Kävin pari kertaa huonekalukaupassa tilaamassa sohvan ja toisella kerralla ruokapöydän tuoleineen. Ajattelin, että näin joudun pakosta järjestämään kotini, jotta uudet huonekalut mahtuvat sisään. Jouduin molemmilla kerroilla perumaan tilaukset, koska en saanut järjestettyä mitään enkä voinut ajatellakaan, että päästäisin ketään tähän asuntoon sisälle. En ole vieläkään, neljän vuoden kuluessa, saanut hankittua tilalle uusia huonekaluja. Eipä silti, eivät ne tänne sekaan mahtuisikaan. Lattia on kauttaaltaan puolen metrin tavarakerroksen peittämä.
Ei yksi remontti minua tähän tilanteeseen ajanut. Siihen on vaadittu sairaista vanhemmista huolehtiminen, heidän kuolemansa, kuolinpesän läpikäynti, perintömökin vesivahinko ja sen remontointi, myynti ja tyhjentäminen. Minne muuten arvelette tavaroiden päätyneen? Jotta yhtälö olisi pahin mahdollinen, kaksi läheistä ystävääni menehtyi lyhyen ajan sisällä. Ja kaiken tämän sekasorron keskellä tein paljon töitä enkä ehtinyt ja jaksanut pitää huolta itsestäni. Voimani ehtyivät, sairastuin vakavaan depressioon ja jouduin pitkälle sairauslomalle.
Neljään vuoteen ainoa ihminen, joka on käynyt asunnossani, on digiboksin asentaja ja hänkin vasta hetkeä ennen kuin televisio olisi pimentynyt. Valmistauduin hänen tuloonsa levittämällä peittoja tavararöykkiöiden päälle. Mies asensi boksin ja poistui paikalta. Vaikka hän ei kommentoinut näkemäänsä, häpeän tunne oli lamaannuttava. Hän ei voinut olla huomaamatta häpeällistä ”mätäpaisettani”.
Tänään koen olevani jo vahvempi. Olen palannut sairauslomalta töihin. En kuitenkaan enää entiseen, vaan uuteen, joka ei ole niin stressaava kuin entinen ja jossa viihdyn. Tulotaso on laskenut, mutta voin paremmin nykyisessä työssäni ja se on kaikkein tärkeintä.
Asuntoni on kuitenkin edelleen täynnä tavaraa ja se syö tarpeettomasti energiaani. Askel parempaan on vähitellen jo tapahtunut. Olen uskaltanut kertoa ongelmasta muutamalle tarkoin valitulle ystävälleni. He ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja kannustavia. Ystäväni tarjoutui jopa auttamaan minua. Ajatus siitä, että joku tuttu tulisi siivoamaan sotkujani, tuntuu kauhealta. Parempi, että sen tekee joku tuntematon.
Siinä se nyt on. Viesti Maria Laitiselle. Hän on ihminen, jonka minä annan auttaa itseäni. Kello on 02:09. Yksi klikkaus ja viesti on lähetetty. Pieni huojennuksen tunne pyyhkäisee ylitseni.
Mitä sitten tapahtui? Lue tarinan loppuosa.
Olen huomannut, että toisen kaaos olisi toiselle oikein riittävä järjestys.
Minulta ovat tilanneet palveluita monenlaiset ihmiset. Toisilla on kaikkien mittapuiden mukaan kaaos koko kodissa. ”Kosminen megahässäkkä” on mielenkiintoisin termi, jolla eräs rouva kotinsa tilannetta kuvasi, eikä luonnehdinta ollut kovin kaukana totuudesta. 😉
Olen myös nähnyt koteja, jotka ovat kuin sisustuslehdestä, mutta asukkaat ovat kokeneet kaappinsa sotkuisiksi tai vähintään liian täysiksi. Yksi parhaista esimerkeistä on koti, jossa emäntä on hyvinkin järjestelmällinen (voittaa jopa minut!), mutta työkiireiden vuoksi kaappien järjestys oli päässyt rapautumaan. Pohja oli siis olemassa.
Kaappi ennen
ja jälkeen.
Ehdimme jo tyhjentää yläkaapin ennen ennen-kuvan ottoa, joten kuvassa ei ole ihan koko totuus. Mutta kuitenkin kaappi näyttää jo melko hyvin järjestetyltä. Erityisesti ihailin laatikoita, jossa oli kerrottu, mitä niissä oli. Tai piti olla. Laatikoiden ulkonäkö nimittäin hieman hämää. Osassa sisältö oli sekalaista rompetta ja tärkeille asioille, joita löytyi monesta paikasta, ei ollut laatikkoa ollenkaan. Kävimme siis läpi jokaisen laatikon ja lajittelimme niiden sisällöt oikeisiin paikkoihin. Parin laatikon lapuissa jopa luki ”Sälää” ja näistä laatikoista pääsimme kokonaan eroon. Nyt niissä lukee mm. ”Kamerat”.
Käyntiäni seuraavana päivänä asiakkaalta tuli sähköpostilla kuva vaatehuoneen kaapeista. Hän oli inspiroitunut järjestämisestä niin, että oli käynyt vaatekaappinsa läpi ja tehnyt sinne hienon järjestyksen.
Kysyin asiakkaalta, miksi hän tilasi minut, kun osaa järjestää itsekin niin hyvin. Hän koki apuni arvokkaana tavaran vähentämisessä ja sanoi, että hän sai kaappien järjestämisestä järjestystä myös pään sisälle. Lisäksi yksin kaiken läpikäyminen olisi ollut liian rasittavaa. Yhdessä loimme kategoriat tavaroille ja hän printtasi tarrat laatikoihin.
Järjestys, kuten sekin, mikä on liikaa, on siis hyvin subjektiivista. En voi sanoa, että joku ei tarvitse apua, jos hän itse kokee sitä tarvitsevansa. Tärkeintä on, että asiakas saa sitä, mitä tilaa eli tilaa ja vapautta kotiinsa. Sitä tämäkin asiakas sai.
Työssäni kuulen paljon elämäntarinoita. Osa on surullisia ja traagisia. Yhteistä tarinoille on se, että niitä kerrotaan silloin, kun asiakkaan kanssa raivaamme tilaa hänen kotiinsa. Tavaralla on siis osuutensa tarinoissa. Usein ihmiset sanovat, että he eivät oikeasti ole sellaisia ihmisiä kuin heidän kotinsa antaa ymmärtää. Siksi saattaa olla, että kukaan toinen ihminen ei ole saanut vuosikausiin tulla heidän kotiinsa. Sukulaisia tavataan muualla, ystävyyssuhteet hoidetaan kahviloissa tai ravintoloissa. Tärkeä osa elämää jää toteutumatta, kun kotiin ei yksinkertaisesti voi kutsua ketään. Työkaverit eivät tiedä, millainen kaaos luotettavaksi, ahkeraksi ja huolelliseksi tiedetyn kollegan kotona vallitsee. Lapset ja lapsenlapset eivät ole tervetulleita yllätysvisiitille, jotkut eivät ole tervetulleita ollenkaan. Yhteistä tarinoille on häpeä. Ihmiset häpeävät sitä, miltä heidän kotinsa näyttää. Tämä häpeä kahlitsee ja rajoittaa elämää.
Kun nämä samat ihmiset kertovat enemmän, mistä kaaos juontaa juurensa, en voi kuin ihmetellä. Ihmettelen sitä, että he ovat hengissä ja järjissään. Kaaosta en ihmettele yhtään.
Tavarakasojen seassa nimittäin asuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä, he ovat saattaneet menettää puolisonsa tai lapsensa. On kertomuksia sairaudesta, masennuksesta, uupumuksesta. Niistä saattaa paistaa läpi kiltteys, toisten etujen laittaminen oman edun ja kodin edelle. Olen kuullut lapsuudesta, jossa ei opetettu siivoamaan, vaan palvelusväki huolehti kaikesta. Tai äärimmäisestä köyhyydestä, jonka vuoksi nyt pitää hamstrata. Jokainen tarina on erilainen.
Asiakkailleni olen luvannut, että heidän tarinansa pysyvät minun takanani. Mutta niitä kuultuani olen aina vain kiinnostuneempi ymmärtämään, miksi tavaralla on niin suuri osa elämässämme. Miksi se hallitsee kotejamme jopa niin, että tuntuu siltä, niinkuin sillä olisi oma tahto? Miksi siitä luopuminen on toisille helppoa ja toisille äärimmäisen vaikeaa?
Haluaisitko sinä jakaa oman tarinasi, nimettömänä tai nimen kanssa, kuvilla tai ilman? Voit lähettää tekstisi minulle sähköpostilla maria.laitinen(at)ordinare.fi ja julkaisen sen täällä blogissa haluamallasi tavalla. Wikipediasta löytyy englanninkielinen artikkeli pakonomaisesta hamstauksesta eli hoardingista englanniksi. Sinun tarinasi ei tarvitse liittyä artikkeliin, mutta voit pohtia suhdettasi tavaraan ja siihen, mitä keräät, miksi ja miten hamstraus vaikeuttaa/helpottaa elämääsi. Ja myös miten tähän on tultu, haluatko muuttaa tapojasi ja miten aiot sen tehdä?
Uskon, että mitä enemmän ihmiset jakavat näitä tarinoitaan, sitä enemmän kohtalotovereita löytyy. Kun ei olekaan ainut hamsteri tällä planeetalla, ei tarvitse hävetä enää. Riisutaanko yhdessä häpeä tämän tavara-asian ympäriltä? Kuka haluaa aloittaa?
Koen olevani etuoikeutettu, kun ihmiset lähettävät minulle tällaisia kysymyksiä. Kiitos, Herra P., kun annoit luvan julkaista tämän blogissani.
Kysymykseni on: miten innostaa ja motivoida hamstraava ja tavaraan takertuva puolisoni luopumaan tavarasta? Syyllistäminen, valittaminen ja marmattaminen ovat käytännössä osoittautuneet huonoiksi keinoiksi. Keskustelunavaukseni ajautuvat yleensä keskinäiseksi kinasteluksi siitä mitä, miten paljon ja millä keinoin tavaraa pitäisi vähentää. Ne syövät käytännössä meiltä molemmilta energiaa, jota lapsiperheessä ei arjen rumban keskellä tunnetusti ole liikaa.
Ongelman ydin on seuraava: koen itse että nimenomaan puolisollani on ihan tajuttoman paljon turhaa tavaraa joista suurinta osaa hän ei koskaan käytä. Häntä ei tavaran runsaus ei selvästikkään samalla tavoin ärsytä, vaikka toki hänkin toisinaan kipuilee sisustuksen ikuista keskeneräisyyttä ja ihan vapaaehtoisesti vastikään karsi sadoista kirjoistaan noin neljäsosan (odottamaan ullakolle sitä kaunista päivää kun on aikaa myydä ne). Itse ahdistun kotimme runsaasta tavaramäärästään tavattomasti, en koe kotiamme kovinkaan viihtyisäksi. Toki minulla itsellänikin on vähennystarpeeni, mutta jos pitäisi antaa jonkinlainen veikkaus henkilökohtaisen tavaran jakosuhteesta puolisoni ja itseni välillä niin sanoisin että se on siinä 7-3 tai 8-2 paikkeilla.
Hyviä tapoja motivoida puolisoani mukaan karsimaan lyhyessä ajassa / kertarysäyksellä kotimme tavarat sekä osoittaa ahdistukseni syy puolisolleni otetaan ilolla vastaan.
Herra P.
Voi voi sentään. Kuulostaa varsin kimurantilta tilanteelta. Enpä lupaa, että viisasten kiveä tässä löydän, mutta voin kertoa muutamia asioita, joita tulee mieleeni.
Jos olet seurannut Himohamstraajat-ohjelmaa (minä olen katsonut vain yhden jakson ;)) siellä näyttää olevan sellainen tilanne, että tavaraa tullaan raivaamaan väkisin ja pakottamalla toinen siihen. Seuraukset eivät ole hyviä. Mielestäni luopumisen vapaaehtoisuus on kaiken lähtökohta. Jos ihminen pakotetaan luopumaan sellaisesta, mikä on hänelle tärkeää, kävellään hänen ylitsee. Raivauksen tuloksetkaan eivät jääne pysyviksi.
Toisaalta taas, parisuhteessa eläminen tällaisen ihmisen kanssa verottaa voimia ja henkistä energiaa. Liika tavara itsessään jo imee energiaa ja kun asiasta tulee vielä riitaa, on elämä varmaan molemmilla osapuolilla hankalaa. Tilanteesta kärsii koko perhe, myös lapset. En usko, että vaimosikaan varsinaisesti nauttii tavaramäärästä. Hän vain tarvitsee sitä johonkin.
Itse kyselen asiakkailtani, mitä tavara heille antaa. Aika usein tavarat antavat turvallisuutta tai oikeammin turvallisuuden tunteen. Tai niihin liittyy ”sukuvelvoitteita” eli suvun tavarat on ”pakko” säästää. Jotkut eivät raaski heittää pois käyttökelpoista ja ehjää tavaraa, vaikka se olisi tarpeetonta. Toisille taas shoppailu antaa mielihyvää, jota pitää kokea kerta toisensa jälkeen. Seuraukset näkyvät jossain eli kotina kasoina ja tilillä miinuksena. Olen myös huomannut ja lukenut, että masennus voi olla syynä tavaran kertymiseen. Masentuneen ihmisen päätöksentekokyky on heikentynyt ja voimat vähissä. Toisilla tavaramäärä on vain optinen harha, joka johtuu huonosti järjestetyistä kaapeista. Näissä tapauksissa kaappien järjestäminen vähentää tasoilla näkyvää tavaraa huomattavasti.
Sen tarkemmin perheenne tilannetta tuntematta, en esitä mitään ratkaisuvaihtoehtoja, vaan pikemminkin kyselisin vähän.
Oletko tarjonnut vaimollesi apua? Häntä voisi ilahduttaa, jos ottaisit asiaksesi laittaa vaikkapa Huutonetiin myyntiin ullakolle viedyt kirjat. Tai jospa tekisitte sen yhdessä? Voisitko ajatella, että auttamalla vaimoasi kirjojen laitossa voisit osoittaa, että välität hänestä ja kodistanne? Voisitko ehdottaa, että jos kirjat eivät mene kaupaksi, ne lahjoitettaisiin johonkin? Kirjoista voi tehdä paketteja esim. kaikki dekkarit yhteen kuvaan päällekäin siten, että selkämyksestä näkyvät nimet. Näin pääsee kerralla eroon useammasta kirjasta. Huutonetissä on oma osasto kirjapaketeille.
Voisitko samalla jutella vaimollesi tunteistasi (että sinua harmittaa, suututtaa ja jopa ehkä hävettää), että kotiinne ei voi kutsua ihmisiä tai kuinka olisit iloinen ja helpottunut, jos tavaraa vähennettäisiin? Olisiko kodissanne huone tai nurkkaus, joka julistettaisiin kamavapaaksi vyöhykkeeksi ja sinä olisit vastuussa sen pysymisestä siistinä?
Nämä ovat hankalia asioita. Toisen yli ei voi kävellä, eikä väkisin muuttaa. Puhumalla avoimesti ja minä-muodossa tavaran aiheuttamista tunteista, voisi olla jotain vaikutusta. Mutta viime kädessä sokeasta ei saa näkevää kuin ihmeellä.
Ja omia tavaroitaanhan voi raivata. Ehkä toinen huomaa, miten mukavaa se on, kun tavara vähenee…
Voimia ja tsemppiä sinulle ja perheellesi!
Maria
PS. Kysymyksestäsi inspiroituneena mietin joululahjaideaa heille, joilla on jo kaikkea – liikaa. Minulta voi ostaa raivauslahjakortin siten, että teen ensin Tupatarkastuksen. Siinä voimme yhdessä lahjanantajan ja -saajan kanssa selvittää, haluaako saaja ottaa lahjakortin vastaan. Jos saaja ei halua tai tarvitse apua, en veloita Tupatarkastuksesta. Mutta olen aika hyvä houkuttelemaan raivauksen aloittamiseen 😉
Sirpa kysyi Ordinaren Facebook-sivuilla:
Kaipaisin vinkkejä paperien kanssa pärjäämiselle. Meille kertyy seuraaviin asioihin liittyvää paperia: verotus, vakuutukset, laskut, kuitit, tiliotteet, metsätilan kirjanpito ym, kodin laitteiden käyttöohjeet, liittymissopimukset, parin yhdistyksen paperit, kunnallispolitiikkaan liittyvät esityslistat, selvitykset yms…. , terveysasiat, lasten todistukset, ymmmm. Mapitettukin on, mutta mapit kaatuilevat hyllyissä ja ovat rumia. On aikoja, jolloin jaksaa juuri maksaa laskut muttei arkistoida. Mitä yleensäkään kannattaa säilyttää ja kuinka kauan?
Tässäpä ensin muutama linkki artikkeleihin, joita netistä löytyy:
Verotukseen liittyviä kysymyksiä
Muutamia vinkkejä, jotka eivät perustu mihinkään viralliseen tahoon, mutta joita voi omalla riskillään soveltaa 🙂
1. Vakuutukset: Säästäisin uusimmat vakuutuspaperit ja kotivakuutuksista tulee ainakin joka vuosi uudet vakuutuskirjat.
2. Laskut: Maksetut lehti- ym. tilaukset voi hävittää heti, koska maksut näkyvät tiliotteella. Sähkö-, puhelin- ja muita laskuja voi varmaan halutessaan ja tilan antaessa myöten säilyttää muutaman vuoden. Näin voi vertailla sähkönkulutusta tai puhelinlaskujen suuruutta. Kotitalousvähennykseen ja muut verotukseen liittyvät kuitit pitää säästää 6 vuotta verovuoden päättymisen jälkeen.
3. Kuitit: Pankki- ja luottokortilla maksetuista tuotteista kuitit kannattaa säästää siihen asti, että veloitukset näkyvät joko tiliotteella tai luottokorttilaskulla.
4. Kodinkoneiden (ja huonekalujen) käyttöohjeet ja takuukuitit: Kannattaa tehdä oma laatikko kaikille käyttöohjeille. Kun hankitaan uusi kodinkone tai huonekalu, takuukuitti on hyvä niitata käyttöohjeeseen ja tallettaa molemmat laatikkoon. Välillä laatikon sisällön voi käydä läpi ja poistaa sellaiset käyttöohjeet, joihin liittyvää konettakaan ei enää ole. Ja pahvipakkausten säästämistä kannattaa miettiä pariinkin kertaan. Ihmisten kaapeissa on valtavat määrät erilaisia kodinkoneiden tyhjiä pahvipakkauksia 🙂 Käyttöohjeiden kanssa samassa voi hyvin säilyttää liittymäsopimuksia, jos osaa niitä sieltä etsiä.
5. Yhdistyspaperit (+ yleensä yhdistysten tiedotuslehtiset jne.): Jos yhdistyksen paperit, kuten vuosikokouspöytäkirjat ja kirjanpitoaineisto ovat alkuperäisiä, niitä pitää säilyttää laissa määrätty aika. Tasekirjat ja tase-erittelyt pitää säästää 10 vuotta ja tositteet 6 vuotta. Mutta yhdistyksen historian kannalta on hyvä säilyttää vaikkapa yhdet kappaleet lehtiä sekä kokousten pöytäkirjoja ja muita tärkeitä papereita.
6. Kunnallispolitiikkaan, kuten muuhunkin viralliseen toimintaan osallistumisessa kotiin tuleva paperimäärä voi olla hyvin mittavaa. Olin itse koulun johtokunnassa ja saimme ohjeen, että kokouspapereita ei saanut laittaa paperinkeräykseen, koska ne saattoivat sisältää arkaluontoisia tietoja. Periaatteessa mitään tällaisia papereita ei tarvitse itsellä kotona säästää, vaan ne voi silputa. Kokouskutsut ja pöytäkirjat löytyvät kuitenkin virallisista arkistoista.
7. Terveysasioille kannattaa tehdä oma mappi, jonne voi tallettaa lääkärilaskut, reseptit ja muut paperit. Niitäkin voi karsia vanhemmasta päästä, kun mappi täyttyy.
8. Perheen lapsille voi tehdä omat mapit (tai laatikot), joihin voi säästää kyseisen lapsen piirustuksia, käsitöitä, todistuksia, kunniakirjoja ym. mitä lapsiperheissä ajelehtii keittiöissä, sohvapöytien alahyllyillä, kirjahyllyissä kirjojen päällä, lastenhuoneen pöydillä, laatikoissa ja muuallakin.
Jokaisella on oma tyylinsä arkistoida papereita. Joku mapittaa kaikki vuoden paperit samaan mappiin. Jollain on pankki-, vakuutus-, auto- ja kaikille muillekin aihealueille omat mappinsa. Tärkeintä on, että tietää mistä puuttuvaa paperia lähtee etsimään. On hyvä tuntea oma tapansa arkistoida. Jos kaikki paperit ovat kasoina nurkassa ja pahimmillaan muovikasseihin sullottuina vieraiden tieltä ympäri kotia, ei varmasti löydä etsimäänsä. Tällaisessa tapauksessa suosittelen vaikkapa yhtä laatikkoa, jonne kaikki tärkeät paperit voi vain heittää, pois ajelehtimasta. Jos ei jaksa käydä edes laatikkoa läpi vuoden lopussa, kannattaa seuraavaksi vuodeksi varata uusi laatikko. ”Arkistolaatikkoa” ei kannata täyttää lehdillä, kirjekuorilla eikä muullakaan jätepaperilla, vaan ainoastaan säästettävillä papereilla.
Tärkeintä on, että itse tietää, mistä tarvittavan paperin löytää!
Riepulla oli viime talvena tämäntyyppinen ongelma
Kun perheen autotalli 1 näytti tältä
ja autotalli 2 tältä.
Tavarat olivat kertyneet pikkuhiljaa autotalliin, kun ne oli viety pois silmistä. Muutosta oli jäänyt huonekaluja yli ja 4 pojan perheessä, joista nuorimmat ovat kaksosia, vanhemmilla riitti muutakin puuhailtavaa kuin autotallin järjestäminen. Niiden tultua täyteen hän laskeskeli, että tyhjentämiseen olisi mennyt ainakin viikonloppu, ehkä enemmänkin. Lisäksi lapset olisi pitänyt laittaa hoitoon. Etukäteen olisi pitänyt selvittää, mitä minnekin voi viedä ja koska kirpputorit ovat auki. Jokaisen talliin nakatun kassin myötä myös kynnys raivaamiseen kasvoi. Jos hän olisikin luopunut vauvaleluista ja babysittereistä heti niiden jäätyä käytöstä, kaaos ei olisi ollut ehkä niin totaalinen. Mutta jos vielä joskus tarvitsisi…
Riepu antoi autotallien olla sillä tolallaan ja piti autoa ulkona. Mutta romujen olemassaolo vaivasi häntä ja maksoi perheelle joka kuukausi silkkaa rahaa, sijoitetun pääoman ja vastikkeen muodossa. Sitten hän näki Ordinaren mainoksen facebookissa. Yhdessä Marian kanssa merkittiin säästettävät tavarat ja huonekalut. Hänen ei itse tarvinnut joka tavaran kohdalla tuntea luopumisen tuskaa ja käydä pohdintaa, säästääkä vai hävittääkö.
Maria yhdessä miehensä Jarin kanssa tyhjensi autotallit, asensi toiseen, varastotarkoitukseen jäävään talliin, hyllyjä ja laittoi jäävät tavarat järjestyksessä hyllyihin. Tavaroille tehtiin paikat ja mökille menevät löytyvät nyt samasta paikasta. Säästettävät paperit laitettiin siisteissä laatikoissa omille hyllyilleen. Mutta ennenkaikkea kaikki turha myytiin huutonetissä, lahjoitettiin kirpputorille tai vietiin lajiteltuna jäteasemalle.
Ja nyt autotalli 1 on tämän näköinen
ja autotalli 2 näyttää tältä
Riepu säästi aikaansa ja hermojansa ja kalvava tunne ratkaisemattomasta romuongelmasta poistui.Yhtäkään autotallista poistunutta tavaraa hän ei jäänyt kaipaamaan.
Tästä viistastuneena hän haluaakin kertoa kaikille, että ylimääräisestä tavarasta luopuminen kannattaa. Toisen romu voi olla toisen aarre. Tavaratulpan muodostumista voi estää sillä, että kun tavara tai vaate tulee tarpeettomaksi, siitä hankkiudutaan eroon heti. Parasta olisi, jos perheillä olisi ”kummiperheitä”, joihin voisi myydä saman tien pieneksi jääneet vaatteet ja muut tavarat. Toimeen pitää tarttua heti, eikä odottaa, että tavara kävelee itsekseen ulos. Niin ei vain tapahdu. On ok, että on paljon tavaraa, jos se on hyvässä järjestyksessä. Jos tavara on röykkiöinä ja kasoina ja pois hallinnasta, siitä ei ole kenellekään iloa.
Olen työssäni törmännyt siihen, että raivauksen aloittaminen tuntuu olevan vaikeaa, jopa mahdotonta. Mistähän tämä mahtaa johtua?
Onko se sitä, että tavaramäärä imee kaiken energian eli hallitsee kotia sen sijaan että asukkaat hallitsisivat tavaraa? Asukkaat väistelevät tavarakasoja, jotka ovat vallanneet kulkureittejä. Sohva saattaa olla niin täynnä, ettei siellä voi istua. Vieraita ei kehtaa pyytää, koska tavara on asettunut niin taloksi, etteivät vieraat mahdu sisään. Siivoojan palkkaamista harkitaan, mutta kama estää.
Vaikuttaa siltä, että tavarasta on tullut este elämiselle ja sen poisheittäminen on kuitenkin mahdotonta. Onko se vaikeaa siksi, että tavaraan on sijoitettu rahaa? Se on omaisuutta, jolla on (ainakin ollut) rahallista arvoa. Jos heittäää jotain nyt pois, huomenna sitä tarvitaan. Parasta siis olla heittämättä mitään pois.
Olen kuullut raskaita huokauksia, kun olemme aloittaneet raivausta. Mutta huokauksista huolimatta, oikeastaan niiden innoittamana, olen ottanut laatikoita esille ja lempeästi pakottanut asiakkaani katsomaan, mitä laatikko on syönyt. Otamme yhden tavaran kerrallaan ja päätämme, mitä sille tehdään. Vaikuttaa olevan kovin hankalaa päättää, mitä kaikelle sälälle tehdään. Mutta näyttää auttavan, kun vieressä on toinen ihminen. Yhdessä voimme miettiä uutta paikkaa kyseiselle tavaralle, mahdollisuutta kierrättää se tai vain jutella sen tarinasta. On tärkeää, että poisheitettävääkin tavaraa kohdellaan kunnioituksella ja sille on mahdollista sanoa hyvästit. Mutta jos tavoitteena on saada tavarat mahtumaan olemassa oleviin säilytystiloihin, ei ole varaa hempeillä liikaa.
Tavaran poislaittamisen tulee olla vapaaehtoista, molempiin suuntiin. Eli omistaja saa olla vapaa pitämään tai heittämään. Asiakas näyttää virtahevolle, kuka määrää talossa!
Kaisa (nimi keksitty ja tarina kerrottu ehkä hieman muutellen ja hänen luvallaan) soitti minulle. Varasimme päivän. Kaisa kyllä epäili, että tarpeen on Superraivaus. Hän kertoi, että kodissa on kaksi huonetta käyttökelvottomina tavaran vuoksi. Menin Kaisan luokse ja totesin, että hän ei ollut liioitellut. Hänen oma sänkynsä oli ympäröity kamalla ja käynti tyttären huoneeseen oli umpeenmuurautunut. Kaisa kertoi vaikeuksista parisuhteessaan ja että oli masentunut. Masentumisen myötä hän oli menettänyt elämän- ja tavaranhallinnan. Nyt tavaraa oli niin paljon, että oli vaikea olla ja hengittää.
Kaisa antoi minulle vapaat kädet ja varasimme saman tien lisää päiviä. Ensimmäisenä päivänä sain selvitettyä hänen makuuhuoneensa johonkin kuntoon. Kaisan 10-vuotias tytär tuli koulusta ja näki minut työssä. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”En voi mennä omaan huoneeseeni, kun oviaukko on tukossa.” Lupasin auttaa ja raivasin saman tien polun huoneeseen. Onneksi pääsin jo samalla viikolla sinne uudelleen ja sain tyttären huoneeseen isomman tilan. Tytär tuli taas koulusta ja kysyi: ”Tuletko meille niin kauaksi aikaa, että kaikki on siivottu?” Lupasin tulla. Hän kysyi myös, onko kellään muulla ollut näin sotkuista. Sanoin, että kyllä on. Hän pyysi myös, että saisimme huoneen valmiiksi hänen syntymäpäiviinsä mennessä. Lupasin senkin, koska synttärit ovat vasta kuukauden päästä. Sydäntäni särki, kun näin, miten tyttö kärsi tavaramäärästä. Yhdessä mietimme, mitä hän voisi toivoa kavereilta ja isovanhemmilta tavaran sijaan syntymäpäivälahjaksi. Keksimme, että lahjakortti Linnanmäelle voisi olla kiva lahja.
Kahden päivän jälkeen tyttären huone oli kokonaan raivattu, vaatteet pyykissä, pöytä siivottu ja tyttö oli todella iloinen ja helpottunut. Neljän päivän jälkeen kodista on lähtenyt 20 säkillistä vaatteita ja muuta energiajaetta, varmaan 10 säkillistä Fida-kelpoista kirppiskamaa, yksi lipasto, metalliromua ja sekajätettäkin pari säkillistä. Sekä äiti että tytär olivat helpottuneita ja äiti ryhtyi innokkaana siivoamaan ja järjestelemään esilajittelemiani papereita. Hän oli kovin kiitollinen, että oli saanut apua. Hän oli monesti yrittänyt raivata siirtäen tavaraa huoneesta toiseen heittämättä mitään pois. Näin ongelma ei poistunut, vaan imi energiaa koko perheestä.
Kun hän oli valmis vapautumaan tavarasta ja sen antamasta suojamuurista (kuten hän itse asiaa kuvasi), Kaisa sai kotiinsa tilaa ja vapautta. Hän myös ymmärsi, että hänen persoonansa ja itseluottamuksensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi luopua ulkoisesta muurista. Iloitsimme tähän mennessä saavutetusta edistyksestä ja sovimme vielä varaston raivauksesta. Sen jälkeen kaikki on kunnossa ja elämä voi jatkua!
”Hamstraus on outo juttu, 2010-luvulla! Elämme hullussa tavarapaljoudessa ja vielä säilömme, mitä varten? Luulen, että aika paljon siinä on unelmaa: jos mulla olisi kesämökki, sitten kun olen laihtunut, kohta leivon superkakun, ajattelin tehdä terveellisempää ruokaa… Siis ihminen ei hyväksy itseään sellaisena kuin on! Miksi en muka kelpaisi ihan tavis-maijana?” Näin pohdiskeli ystäväni, joka oli heivannut 5 Ikean kassillista (uusi tavaran mittayksikkö :)) kamaa kirpputorille ja kokenut vapautuksen tunteen, jonka kassillisten poistuminen mukanaan tuo.
Mikä saa meidät keräilemään? Onko kyse opistusta tavasta, suomalaiseen alitajuntaan syöpyneestä pula-ajasta? Koskaan ei tiedä, jos vaikka tarvitaan. Pitää varautua pahimman varalle.
Onko kyseessä kiltteys, suomalaisten niin ihana ja rasittava luonteenpiirre? Jos on saanut lahjaksi, ei voi heittää pois, ettei lahjan antajalle tule paha mieli. Vaikka lahjan antaja olisi jo unohtanut antaneensa sen ja se olisi ostettu pakolliseksi vastalahjaksi.
Vai onko ostaminen niin kivaa, että kama on vain ikävä sivutuote? Olen raivannut talouksia, joista löytyy kaupan muovipussissa vaatteita hintalaput yhä paikallaan. Vaate ei ole päässyt henkariin asti, saati käyttöön. Ja kun ostamisesta on muutama vuosi, vaate on jo poissa muodista ja joutuu kirpputorille. Second-handin ostaja saa first-handin tuotteen.
Onko tässä mitään järkeä? En usko, että ihmiset ovat olleet onnellisempia ennen SEN VUOKSI, että heidän omaisuutensa on saattanut mahtua matkalaukkuun. Luulen, että he ovat olleet onnellisia SIITÄ HUOLIMATTA. Miksi me emme ole tyytyväisiä? Siksi, että meillä on liikaa. Luulen minä.
PS. Ystäväni, tavis-maijana sinä olet juuri Sinä, eli riittävän hyvä ja ihana! Kelpaat minulle, kelpaa siis itsellesikin!
Tavararemontti - järjestämisen ammattilaiset 