Tämä kirjoitus on tehty haastattelemalla asiakastamme ja käytämme hänestä nimeä Leena. Tarinan kirjalliseen muotoon saatteli Tanja Kukkonen.


Siinä se nyt on. Viesti ihmiselle, joka toivottavasti voi minua auttaa. Ja ainoalle ihmiselle, jonka minä annan auttaa itseäni. Klo on 02:00 ja on helmikuu 2011. Jos en tee tätä nyt, ahdistus jää taas takaraivooni hautumaan ja asia siirtyy jälleen kerran eteenpäin. Jos jätän tämän huomiseen, voin olla varma, että aamun paljastama häpeän tunne estää minua lähettämästä viestiä.

Tähän hetkeen olen tehnyt matkaa jo vuosien ajan. Kaikkia keinoja tilanteen purkamiseksi olen jo kokeillut. Ensiavuksi ostetut paperisilppuri ja järjestettyjä papereita odottavat, tyhjinä ammottavat mapit ovat tuolla jossakin, paperi- ja tavararöykkiöiden alla. Luulen, että lopullisen potkun elämäntilanteeni ymmärtämiseen antoi Himohamstraajat-ohjelma. Tiedättehän? Huomasin, että muillakin ihmisillä on samanlaisia koteja kuin minulla, ellei jopa pahempiakin. En ole siis ainoa ihminen maailmassa, jonka kodissa ei ole edes yhtä tyhjää kohtaa, mihin jonkin tavaran laskisin. Ei pöydän kulmaa, johon kahvikupin tai lautasen laittaisin. Silityslautakin on ollut levitettynä ja täynnä tavaraa. Pienen asuntoni tavararöykkiöiden yli olen oppinut loikkimaan jo hyvinkin näppärästi.

Helsingin työväenopistolla järjestettiin luento vuonna 2010, Anne te Velde-Luoman pitämä. Olin paikalla kuuntelemassa, hakemassa tietoa ja apua. Oli helpottavaa kuulla, että on olemassa järjestämisen ammattilaisia, Professional Organizereita, jotka voivat auttaa. He tulevat kotiini, ottavat minua ”kädestä kiinni” ja alkavat yhdessä minun kanssani purkaa vyyhtiä tavara kerrallaan. Kunnes viimeinenkin tavara on omalla paikallaan ja koti järjestyksessä. Ja mikä parasta, nämä ihmiset eivät tuomitse, kysele tai vaadi selitystä tai perusteluja kotini kaaokselle.

En ole aina ollut tällainen. Aikoinaan olen saanut sisustettua kotini viihtyisäksi ja pidettyä sen siistinä ja järjestyksessä. Äitini oli ahkera ja taitava kotitalous- ja käsityöihminen. Hänellä oli kolme lasta, hän teki kolmivuorotyötä ja piti kodin hyvässä järjestyksessä. Koti oli siisti ja vuoteissa tuoksuivat puhtaat lakanat. Isä myös oli kätevä käsistään ja otti heti nikkarin työkalut esille, jos omakotitalossamme jokin paikka oli rempallaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tiedostan, että tämä valtava häpeän tunne johtuu ainakin osittain siitä, etten pysty samaan kuin mihin äitini aikoinaan pystyi. Minulla ei ole edes lapsia enkä sittenkään saa pidettyä kotiani järjestyksessä, minkä vuoksi tunnen itseni entistäkin huonommaksi. Niinpä niin…Nämä äitien ja tytärten väliset suhteet…

Entäs minä? Olen keski-ikäinen, yksin asuva nainen, jolla on akateeminen loppututkinto. Työelämässä olen ollut pitkään kiireisessä, stressaavassa työssä, johon on sisältynyt työnjohdollisia tehtäviä, mutta en pysty huolehtimaan omasta kodistani. Olen ollut masentunut ja liian uupunut ajattelemaan, saati siivoamaan. Kotona ei tee mieli olla. Kukaan vastaan tulevista ihmisistä ei tiedä, millainen törky näin siistiltä näyttävän naisen kodissa vallitsee. Kotini tavaramäärä on kuin mätäpaise, jonka olemassaolosta en ole halunnut puhua enkä esitellä sitä kenellekään. Sosiaalisen elämäni ulkoistaminen on vaatinut minulta melkoisesti organisointia, mutta syyllisyys ja häpeä pakottaa minut siihen. En ole halunnut kenenkään tietävän.

Se, että istun nyt tässä koneen äärellä, apua pyytämässä, on vaatinut aikansa. Ja veronsa. Kukaan ihminen ei kestä mitä tahansa. Muistelen, että kotini järjestyksen hallinta alkoi heiketä jo 90-luvun lopulla ja tilanne paheni 2000-luvun kuluessa. Kodin täydellinen romahdus tapahtui vuonna 2007, kun asunnossani oli vesivahinko ja lattia piti kokonaan uusia. Jotta remonttimiehet mahtuivat edes jotenkin tekemään remonttia, annoin osan huonekaluistani, kuten kauniin ruokapöydän tuoleineen ja sohvan, kirpputorille. Sänky meni jätteisiin. Kaikki muu jäi nurkkiini pyörimään. Tarkoitus oli ostaa remontin jälkeen uudet huonekalut, mutta sain ostettua vain sängyn. Kävin pari kertaa huonekalukaupassa tilaamassa sohvan ja toisella kerralla ruokapöydän tuoleineen. Ajattelin, että näin joudun pakosta järjestämään kotini, jotta uudet huonekalut mahtuvat sisään. Jouduin molemmilla kerroilla perumaan tilaukset, koska en saanut järjestettyä mitään enkä voinut ajatellakaan, että päästäisin ketään tähän asuntoon sisälle. En ole vieläkään, neljän vuoden kuluessa, saanut hankittua tilalle uusia huonekaluja. Eipä silti, eivät ne tänne sekaan mahtuisikaan. Lattia on kauttaaltaan puolen metrin tavarakerroksen peittämä.

Ei yksi remontti minua tähän tilanteeseen ajanut. Siihen on vaadittu sairaista vanhemmista huolehtiminen, heidän kuolemansa, kuolinpesän läpikäynti, perintömökin vesivahinko ja sen remontointi, myynti ja tyhjentäminen. Minne muuten arvelette tavaroiden päätyneen? Jotta yhtälö olisi pahin mahdollinen, kaksi läheistä ystävääni menehtyi lyhyen ajan sisällä. Ja kaiken tämän sekasorron keskellä tein paljon töitä enkä ehtinyt ja jaksanut pitää huolta itsestäni. Voimani ehtyivät, sairastuin vakavaan depressioon ja jouduin pitkälle sairauslomalle.

Neljään vuoteen ainoa ihminen, joka on käynyt asunnossani, on digiboksin asentaja ja hänkin vasta hetkeä ennen kuin televisio olisi pimentynyt.  Valmistauduin hänen tuloonsa levittämällä peittoja tavararöykkiöiden päälle. Mies asensi boksin ja poistui paikalta. Vaikka hän ei kommentoinut näkemäänsä, häpeän tunne oli lamaannuttava. Hän ei voinut olla huomaamatta häpeällistä ”mätäpaisettani”.

Tänään koen olevani jo vahvempi. Olen palannut sairauslomalta töihin.  En kuitenkaan enää entiseen, vaan uuteen, joka ei ole niin stressaava kuin entinen ja jossa viihdyn. Tulotaso on laskenut, mutta voin paremmin nykyisessä työssäni ja se on kaikkein tärkeintä.

Asuntoni on kuitenkin edelleen täynnä tavaraa ja se syö tarpeettomasti energiaani. Askel parempaan on vähitellen jo tapahtunut. Olen uskaltanut kertoa ongelmasta muutamalle tarkoin valitulle ystävälleni. He ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja kannustavia. Ystäväni tarjoutui jopa auttamaan minua. Ajatus siitä, että joku tuttu tulisi siivoamaan sotkujani, tuntuu kauhealta. Parempi, että sen tekee joku tuntematon.

Siinä se nyt on. Viesti Maria Laitiselle. Hän on ihminen, jonka minä annan auttaa itseäni. Kello on 02:09. Yksi klikkaus ja viesti on lähetetty. Pieni huojennuksen tunne pyyhkäisee ylitseni.

Mitä sitten tapahtui? Lue tarinan loppuosa.

Advertisement